Helmikuun 15. päivänä juhlittu roomalainen tai jopa esi-roomalainen Lupercalia-juhla lienee Pyhän Valentinuksen päivän juhlinnan esikuva. Silloin juhlittiin hedelmällisyyttä ja terveyttä riehakkain menoin.
 |
| 1600-luvun käsitys Lupercaliasta. |
Juhlan juuret ovat syvällä roomalaisessa historiassa ja sitä lienee juhlitun mahdollisesti ainakin
500-luvulta eaa saakka. On mahdollista, että juhla oli peräti
esi-roomalainen. Juhla oli niin suosittu, että vietto jatkui kristilliselle ajalle saakka, kunnes paavi Gelasius tuomitsi sen vieton 494 jaa.
Tämän jälkeen siirryttiin viettämään Valentiuksen päivää, vaikka kirkko ei lienekään suunnitellut sitä Lupercalian syrjäyttäjäksi. Monet
nykytutkijat kuitenkin ajattelevat, että juhlia yhdistää kuitenkin vain ajankohta, vaikka Lupercalia itse aikanaan syrjäytti samoihin aikoihin vietetyn aiemman Februs-juhlan.
Toisaalta Valentinuksen päivään liittyvä romanttinen osuus on kuitenkin peräisin vasta keskiajalta ja sen ajallinen etäisyys Lupercaliaan on melkoinen. Eikä Lupercalia varsinaisesti ollut romanttinen juhla laisinkaan, vaikka siihen liitttyi hedelmällisyysuskomuksia.
Puhdistautumisesta keväiseksi karnevaaliksi
Alkujaan Lupercalian uskotaan olleen puhdistusriitti tai ehkä paimenten juhla, mutta vähitellen se alkoi saada hedelmällisyysriitin piirteitä. Keisarikaudella sen uskonnolliset piirteet jäivät taka-alalle ja siitä tuli kansankarnevaali.
Roomalaisten piirissä juhla liittyi kiinteästi juuri Rooman kaupunkiin, eikä sitä vietetty juurikaan ulkopuolella. Keskiössä oli luperci-pappien Palatium-kukkulan Lupercal luolassa suorittama uhri ja sitä seurannut katsojien läiskiminen uhratun vuohen nahasta revityillä suikaleilla. Naiset uskoivat, että läiskiminen auttoi synnytyksen ja hedelmällisyyden ongelmiin.
Luolan uhrissa uhrattiin kaksi pukkia ja koira sekä poltettiin vestaalien leipomia suolajauhokakkuja.
Vuohia uhrattiin, koska Lupercus oli paimenten jumala ja koira, koska se oli laumojen suojelija. Toisaalta molemmat eläimet liitettiin
seksuaaliseen voimaan.
Lupercal luola oli se sama, jossa susiäiti tarun mukaan ruokki kaupungin perustajia Romulusta ja Remulusta. Juhlan nimikin viittaa vahvasti suteen, joka on
latinaksi lupus (uros) tai lupa (naaras). Lupercalia juhlaa vietettiin helmikuulla vaihtuneen roomalaisen vuoden lopussa, keskellä yhdeksänpäiväistä vainajajuhlaa, parentaliaa (13-21. helmikuuta).
Juhla oli omistettu
Lupercukselle, joka oli alunperin itsenäinen karjansuojelujumala, mutta myöhemmin metsänjumala Faunuksen lisänimi.
Faunus taas oli paimenten, laidunten ja luonnonäänien jumala sekä liittyi myös
hedelmällisyyteen. Faunus oli osin vuohi ja osin ihminen. Eräs faunukseen liitetyistä epiteeteistä on sudentalja.
Yleensä roomalaispapit olivat iäkkäitä ja hyvän aseman saavuttaneita miehiä, mutta tästä poiketen luperci-papit olivat nuoria 20-40-vuotiaita miehiä, joiden ainoa tehtävä oli tämä vuotuinen riitti. Alunperin papit juoksentelivat ilkosillaan ja vasta Augustuksen (27 eaa - 14 jaa) siveyssäännösten seurauksena, he alkoivat käyttää lannevaatteita. Papit tunnettiin lempinimellä crepi tai creppi, joka viittaa roomalaiseen vuohen nimeen crepa.
Perustellessaan juhlasta luopumista paavi Gelasius ehdotti roomalaisille senaattoreille, että nämä kokeilisivat viettää juhlaa alkuperäisellä tavalla alasti kaduilla juoksennellen, mikä ei enää sopinut kunnianarvoisan roomalaisen kristityn ylimyksen arvolle.
