Feresi eli karjalainen olkainhame

Venäläinen kiilasarafaani.
Varhainen sarafaanin muoto.

Feresi on venäläisen sarafaanin karjalainen muunnos ja eräs liivimekon tai liivihameen muoto. Suomessa feresiä ovat käyttäneet erityisesti ortodoksi-karjalaiset, kun taas luterilaisilla käytössä oli enemmänkin läntisempi kansanpuku.

Suomalaisena vaatteena feresi on varsinaisia pääosin 1700-luvulta peräisin olevia kansallispukuja nuorempi ja levisi osaan Suomen Karjalaa 1800-luvulla. Feresiä ei meillä pidetäkään kansallispukuna, vaan ns. kansanpukuna ja jokainen voikin tehdä siitä omannäköisensä.

Feresin ja sarafaanin pitkä historia

Vaikka feresi saapui meille vasta 1800-luvulla, niin sen historia ennen meille saapumista on sangen pitkä. Sen juuret johtavat Iraniin ja Kreikkaan. Feresi tarkoittaa kreikaksi ylimystön vaatetusta. Sarafaani taasen on iraninkielellä miesten juhla-asu. Alunperin sarafaani oli edestä kiinnitettävä takkimainen vaate ja jäänteenä tästä edessä on usein kaksi ylhäältä alas ulottuvaa nauhaa, kuin takin liepeinä.

1300-luvun Nikonin kroniikassa Sarafaani tarkoittaa ruhtinaan asua. Tuolloin se oli hihallinen leveistä kiilamaisista kappaleista ommeltu päällysvaate. 1600-luvulla ferjaz oli pajarien käyttämä sarafaanimainen napiton takki, jonka valehihat roikkuivat selässä. Myöhemmin nimitystä käytettiin talonpoikien palttinakankaisista asuista. Alunperin se oli miesten ja nunnien vaate.

Jossain vaiheessa 1600-lukua hihat alkoivat kadota ja asusta tuli myös naisten käyttämä. 1700-luvulla sarafaanista tuli yksinomaan naisten vaate. Vaikka sarafaani mielletään helposti venäläiseksi perinneasuksi, on se tullut venäjällekin muualta ja suosittu moni paikoin Itä-Euroopan pohjoisosissa.

Karjalaisalueille sarafaanin käyttö alkoi levitä 1700-1800-luvuilla. Vaate oli meillä käytössä aina 1900-luvulle alkuvuosikymmenille saakka. Nyky-Suomessa feresin käyttö liittyy karjalaiseen perinteeseen ja osin myös ortodoksiseen uskontoon.

Karjalainen feresi

Feresit tehtiin painokankaista. Tverin Karjalassa eli varsinaisella karjalankielisellä alueella käytettiin tummansinisiä pienikuviollisia feresejä. Muualla on ollut käytössä yksivärisiä, ruudullisia tai pienikuvioisia kankaita. Väritykseltään feresit olivat värikkäitä, eikä joukkoon juuri harmaata ja ruskeata mahdu.

Nykyään feresinä tunnettu suorasarafaani.

Perunkirjojen perusteella on yritetty todentaa feresin ja sarafanin eroa ja eroksi on lähinnä todettu, että feresit on yleensä tehty ostokankaista. Nimitysten käyttö on ollut myös osin alueellista, sillä sarafaanista on puhuttu Pohjois-, Laatokan ja Vienan Karjalassa; feresiä Pohjois- ja Laatokan-Karjalassa. Aunuksessa puhuttiin sveresistä. Vienan-Karjalassa suorasarafaania kutsuttiin myös kostoksi. Nykyään ns. suorasarafaania kutsutaan feresiksi.

Sarafanin ja feresin käyttö on liittynyt ortodoksi uskoon. Luterilaiset naiset käyttivät vyötäröhametta. Sarafaani on useimmiten kansanpuku, mutta kuuluu myös osana eräisiin suomalaisiin kansallispukuihin esim. Raudun ja Sakkolan äyrämöispukuun. Hartiushameet olivat käytössä 1900-luvun alkuun asti Vienan Karjalassa, Aunuksessa ja osassa nykyistä Suomen Pohjois-Karjalaa. Paikoitellen niitä näkyi vanhemmilla naisilla Kangaksella ja Suomenlahden itäisessä saaristossa vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Evakkonaisilla niitä nähtiin vielä tätäkin myöhemmin.

Feresin (suora sarafani) tunnusomainen piirre on runsas laskostus takana. On väitetty, että siitä saattoi tuleva anoppi tarkistaa miniäehdokkaan käsityötaitoja. Hame muodostuu periaatteessa suorasta kangaskappaleesta, johon on saatu muotoa taakse tehdyllä taidokkaalla rypytyksellä. Hameen kuului olla mahdollisimman muhkea ja siksi siihen käytettiin runsaasti kangasta. Muhkeus antoi kuvan varakkuudesta. Hameen koristeena on reunanauha ja siinä on kapeat olkaimet. Helma yltää lähes nilkkoihin. Vyötärö on korkealla.

Feresin alla on käytetty rätsinää eli paitaa ja sen päälle on puettu esiliina eli peretniekka. Rätsinässä oli joko pitkät ranteisiin ulottuvat hihat tai pitsireunaiset pussihihat. Varsinkin arkena esiliinat saattoivat olla yksinkertaisia ja värikäs. 

1900-luvun alun suomenkielisiä käsityölehtisiä

Käsityöliitteissä esitellään myös
1900-luvun ensi vuosien muotia

Tarjosin joskus aiemmin linkkejä netistä löytyneisiin historialliseen vaateohjeisiin. Joitakin viikkoja sitten törmäsin tähän pikku aarteeseen ja ajattelin jakaa sen teille kaikille blogitekstien välissä.

Kansalliskirjaston digitoiduista aineistoista löytyy kokoelma 1900-luvun alun käsityöliitteitä (Koti- ja Yhteiskunta-lehteen), joissa on erilaisia ohjeita kirjonnasta kaavoihin. 

Lisäksi digitoiduista aineistoista löytyy myös Suomen käsityöopettajain liiton Käsiteollisuus-lehden numeroita vuoteen 1910 sakka. Lehdestä löytyy mm. hienoja jugend-tyylisiä (ra (eng): L'Art noveau) koristeaiheita. 

Muuta kiinnostavaa vastaan tullutta kansalliskirjastosta:

Kaswitarha-lehti

Koti ja Yhteiskunta-lehti

Puutarha-lehti

Kansanhuoltoministeriö: Valmistamme itse jalkineet ja 2
Kansanhuoltoministeriö: Perunan syöminen vahvistaa terveyttä (1940)
Kansanhuoltoministeriö: Lantun erikoisasema ruokavaliossamme (1940)

Lemmekäs Lupercalia

Helmikuun 15. päivänä juhlittu roomalainen tai jopa esi-roomalainen Lupercalia-juhla lienee Pyhän Valentinuksen päivän juhlinnan esikuva. Silloin juhlittiin hedelmällisyyttä ja terveyttä riehakkain menoin. 

1600-luvun käsitys Lupercaliasta.

Juhlan juuret ovat syvällä roomalaisessa historiassa ja sitä lienee juhlitun mahdollisesti ainakin 500-luvulta eaa saakka. On mahdollista, että juhla oli peräti esi-roomalainen. Juhla oli niin suosittu, että vietto jatkui kristilliselle ajalle saakka, kunnes paavi Gelasius tuomitsi sen vieton 494 jaa.

Tämän jälkeen siirryttiin viettämään Valentiuksen päivää, vaikka kirkko ei lienekään suunnitellut sitä Lupercalian syrjäyttäjäksi. Monet nykytutkijat kuitenkin ajattelevat, että juhlia yhdistää kuitenkin vain ajankohta, vaikka Lupercalia itse aikanaan syrjäytti samoihin aikoihin vietetyn aiemman Februs-juhlan.

Toisaalta Valentinuksen päivään liittyvä romanttinen osuus on kuitenkin peräisin vasta keskiajalta ja sen ajallinen etäisyys Lupercaliaan on melkoinen. Eikä Lupercalia varsinaisesti ollut romanttinen juhla laisinkaan, vaikka siihen liitttyi hedelmällisyysuskomuksia.

Puhdistautumisesta keväiseksi karnevaaliksi

Alkujaan Lupercalian uskotaan olleen puhdistusriitti tai ehkä paimenten juhla, mutta vähitellen se alkoi saada hedelmällisyysriitin piirteitä.  Keisarikaudella sen uskonnolliset piirteet jäivät taka-alalle ja siitä tuli kansankarnevaali.

Roomalaisten piirissä juhla liittyi kiinteästi juuri Rooman kaupunkiin, eikä sitä vietetty juurikaan ulkopuolella. Keskiössä oli luperci-pappien Palatium-kukkulan Lupercal luolassa suorittama uhri ja sitä seurannut katsojien läiskiminen uhratun vuohen nahasta revityillä suikaleilla. Naiset uskoivat, että läiskiminen auttoi synnytyksen ja hedelmällisyyden ongelmiin.

Luolan uhrissa uhrattiin kaksi pukkia ja koira sekä poltettiin vestaalien leipomia suolajauhokakkuja. Vuohia uhrattiin, koska Lupercus oli paimenten jumala ja koira, koska se oli laumojen suojelija. Toisaalta molemmat eläimet liitettiin seksuaaliseen voimaan.

Joan Raysor: Fauni,
kuvitusta teokseen:
David and the Phoenix

Lupercal luola oli se sama, jossa susiäiti tarun mukaan ruokki kaupungin perustajia Romulusta ja Remulusta. Juhlan nimikin viittaa vahvasti suteen, joka on latinaksi lupus (uros) tai lupa (naaras).  Lupercalia juhlaa vietettiin helmikuulla vaihtuneen roomalaisen vuoden lopussa, keskellä yhdeksänpäiväistä vainajajuhlaa, parentaliaa (13-21. helmikuuta).

Juhla oli omistettu Lupercukselle, joka oli alunperin itsenäinen karjansuojelujumala, mutta myöhemmin metsänjumala Faunuksen lisänimi. Faunus taas oli paimenten, laidunten ja luonnonäänien jumala sekä liittyi myös hedelmällisyyteen. Faunus oli osin vuohi ja osin ihminen. Eräs faunukseen liitetyistä epiteeteistä on sudentalja.

Yleensä roomalaispapit olivat iäkkäitä ja hyvän aseman saavuttaneita miehiä, mutta tästä poiketen luperci-papit olivat nuoria 20-40-vuotiaita miehiä, joiden ainoa tehtävä oli tämä vuotuinen riitti. Alunperin papit juoksentelivat ilkosillaan ja vasta Augustuksen (27 eaa - 14 jaa) siveyssäännösten seurauksena, he alkoivat käyttää lannevaatteita. Papit tunnettiin lempinimellä crepi tai creppi, joka viittaa roomalaiseen vuohen nimeen crepa.

Perustellessaan juhlasta luopumista paavi Gelasius ehdotti roomalaisille senaattoreille, että nämä kokeilisivat viettää juhlaa alkuperäisellä tavalla alasti kaduilla juoksennellen, mikä ei enää sopinut kunnianarvoisan roomalaisen kristityn ylimyksen arvolle.