Korkokengän tarina - osa I

(Korkokenkä historia)
Perusavokas on brittienglanniksi "court shoe" eli hovikenkä. Se viittaa naisten avokkaaseen ballerinasta piikkikorkoon. Nimitys on sikäli kuvaava, että eurooppalaiseen muotiin korkokenkä vakiintui juuri renesanssin ja barokin hoveissa, erityisesti Ranskassa. Korkokengän historian varhaisvaiheet ovatkin sitten hieman enemmän hämärän peitossa. 

Korkeiden korkojen tarina on pitkä. Ne tunnettiin kenties jo muinaisessa Egyptissä noin 3500 eaa., jolloin aatelisto käytti korkeakorkoisia sandaaleja erottautuakseen pukeutumisellaan tavallisesta kansasta tai mahdollisesti uskonnollisissa seremonioissa. Tuolloin kengät kuuluivat sekä miesten että naisten pukeutumiseen. Korot olivat kuitenkin melko matalia.

Muinaisessa Roomassa ja Kreikassa korokesandaaleja kutsuttiin nimellä "kothorni" ja "buskins". Niissä oli paksut korokepohjat. Ne olivat suosittuja näyttelijöiden parissa, jotka käyttivät niitä esityksissään (kuva yllä). Lisäksi antiikin Roomassa prostituoidut käyttivät niitä erottuakseen mahdollisten asiakkaiden silmissä. Niistä tulikin prostituution merkki.

Keskiajan kenkämuotia. Alhaalla
oikealla päällyskenkä korolla.

Korot pääsivät häpeästä Keskiajalla, jolloin tossujen alla käytettiin Keski-Euroopassa puisia päällyskenkiä tai pohjallisia (patten), joissa oli toisinaan korkeatkin korot. Pohjallisten alkuperäisenä tarkoituksena oli nostaa tossut kaupunkien katujen lian yläpuolelle. 1600-luvulla kengissä alettiin käyttää paksumpia pohjia ja puupohjalliset hävisivät vähitellen käytöstä.

Lähi-idässä, erityisesti Turkissa, olivat käytössä kylpysandaalit, joita naiset käyttivät välttääkseen helmojensa kastumisen, käydessään kylpylöissä. Kylpysandaaleissa oli korotetut pohjat. Eurooppaan tieto on saapunut ainakin Nicolas Nicolayn itämaisesta pukeutumisesta (orientales) julkaiseman kirjan perusteella n. 1567-1568 (pdf, s. XI).

Uusia tuulia

Persialainen rastuväen sotilas.

Renesanssi oli kengän kehityksen kulta-aikaa. 1500-luvun alkupuolella oli tapana valmistaa pohjiin irtopäällisiä. Kiinteä-pohjainen kenkä oli uusi keksintö 1500-luvulla, jolloin ratsastussaappaat olivat tärkeä osa sekä naisten että miesten muotia. Niissä oli yleensä 'ratsastajan korot', jotta saapas asettuisi paremmin satulan jalustimeen. Nämä ratsastuskorot olivat 2-5 cm korkeat.

Sanotaan, että korot otettiin ratsastussaappaisiin alunperin persialaisten ratsuväessä 1400-luvulla. Korkojen avulla ratsastajat saattoivat vakauttaa itsensä ampuessaan hevosenselästä jousellaan. Ratsastussaappaiden korot olisi tarkoitettu alunperin sodankäynnin tehostamiseen. Pesialaisten lähettien rastsastaessa ympäri Eurooppaa, uudenlaiset kengät tulivat tutuiksi myös paikallisissa hoveissa.

1600-luvun ratsastussaappaat.

Toisaalla 1400-luvun venetsialaiset olivat ihastuneet tolppakenkiin. Erään teorian mukaan prostituoidut olisivat omaksuneet miesten korot, kuten myös tupakanpolton, yrittäessään sopeutua näiden maailmaan.

Chopinit saattavat kuitenkin olla enemmän sukua roomalaisten tolppakengille (ks. näyttelijän kengät yllä), kuin matalille ratsastussaappaille. Väärinkäsityksestä huolimatta ne eivät olleet vain prostituoitujen kenkiä, vaikka yläluokan naisia ei näkynytkään kaduilla kävelemässä ylellisine kenkineen.

Tolppakengät ilmeisesti säilyivät Espanjassa, jossa niitä oli roomalaiskaudella asti valmistettu korkista. Maurilaisella kaudella ne olivat kristittyjen naisten muotia. Venetsialaiset ilmeisesti matkivat näitä espanjalaisia luksuskenkiä omine puisine kenkineen, vaikka onkin mahdollisita, että kylpyläkengätkin olisivat vaikuttaneet.

1500-luvun venetsialaiset chopinit.

Yhtenä syynä muodin suosioon yläluokan parissa pidettiin venetsialaisten kilpailua hyvistä naimakaupoista tyttärilleen, jolloin näiden asun oli tärkeä heijastaa suvun varallisuutta. Prostituoidut sitten kopioivat yläluokan tavan. Venetsiassa chopinit yleensä peitettiin ylellisen pitkin hamein. Siellä naisten ei ilmeisesti sopinut näyttää kenkiään, kuten Espanjassa oli tapana ja siksi chopinit eivät näkyneet. Tämäkin viittaa alunperin säädylliseen alkuperään.

Kengät ovat saattaneet suojella myös jalkoja Venetsian epätasaisilla ja märillä kaduilla (pdf, s. XII), mutta todennäköisesti tärkeämpi tekijä oli vaikuttavuuden lisääntyminen. Itämaisuus oli kyllä suosiossa 1500-luvun Euroopassa (pdf, s. XVI), mutta chopinit ehtivät tulla muotiin jo hieman aiemmin. Toisaalta venetsialaisilla oli kauppayhteyksiä Välimeren itälaidalle jo aiemmin.

Genovalaisella aatelisnaisella oli
käytössään chopinin 1620-luvulla.
Mittasuhteet ovat melko erikoiset.
Maalaus: Anthony Van Dyck

Venetsialaisset tolppakengät chopinit, saattoivat olla jopa 25-50 cm korkeat. Kävellessään kaduilla korkeilla kengillään monet prostituoidut tarvitsivat miehen apua pysyäkseen tasapainossa. Yläluokan naisia ei juurikaan kaduilla näkynyt, mutta heidän apunaan saattoi olla parikin palvelijaa. Korkeita kenkiä ei ollut tarkoitettu kävelyyn. Säilyneiden kenkien pohjat ovat olleet puuta tai korkkia. Ne ovat usein päällystetty brokardilla tai sametilla. Kengät olivat suosittuja vuosina 1400-1700.

On jopa ajateltu, että käsivarren tarjoaminen naiselle, miehen toimesta, johtui siitä, ettei chopineilla voinut kävellä ilman vahvan käsivarren tukea (pdf, s. XII-XIII). Taustalla on voinut olla myös myöhempi korkojen kehitys tai jokin muu kulttuurinen seikka, ellei pystytä osoittamaan kyseisen tavan alkaneen nimenomaan Venetsiasta.

Saturnalia - roomalainen keskitalven juhla

Maanviljeyn jumala Saturnus.

Nykyiseen joulukuuhun sijoittunut Saturnalia oli alkujaan vuoden-vaihteen juhla, jossa juhlittiin maatalouden jumala Saturnusta ja menneen vuoden satoa. 

Aunperin saturnaliaa vietettiin Juliaanisen kalenterin mukaisesti 17. päivänä joulukuuta, mistä se viimeistään tasavallan ajan loppupuolella pidentyi viikon kestäväksi juhla-ajaksi. Toisaalta keisarikuunan aikana juhla taas lyheni 3-5 päiväiseksi.

Kun syyskylvöt olivat valmiit, oli sopiva aika juhlia maanviljelyksen jumala Saturnusta. Juhlan aikana palattiin hetkellisesti Saturnuksen valtakunnan kulta-aikaan. Hyväntahdon juhlan alla riidat pyrittiin sopimaan.

Juhla muistutti paljon kreikkalaisen Kronoksen juhlaa. Se alkoi myös paljain päin tehdyllä uhrilla, joka toimitettiin Saturnuksen temppelin edessä, Capitoliumin juurella. Rituaaliin kuului Saturnuksen patsaan vapauttaminen ikeestä ja asettaminen yltäkylläiselle pedille. Saturnuksen temppeliä, jossa myös valtion aarekammio sijaitsi, pidettiin kaupungin vanhimpana temppelinä.

Noppapelit kuuluivat Saturnalian
viettoon (Pompeiji).

Vuodesta 217 eaa. lähtien uhria seurasi yhteinen valtiovallan järjestämä juhla-ateria. Saturnalia oli roomalaisista juhlista suosituin. Saturnalian katsotaan vaikuttaneen myöhempään kristillsen joulun juhlintaan. Sillä lienee ollut myös vaikutusta keskiaikaiseen karnevaaliperinteeseen.

Vapautta ja pitoja

Saturnalian juhlinta sai monenlaisia epävirallisia muotoja. Sen aikana vierailtiin ystävien luona, nautittiin hyvästä ruuasta ja juomasta, annettiin pieniä lahjoja sekä pidettiin yleisesti hauskaa. Koristeena oli tähtien ja auringon kuvia ja pöydät notkuivat syksyn sadon herkuista.

Saturnalia oli vapaapäivä kaikesta työstä. Koulut olivat kiinni ja jopa ruumiillisesta harjoittelusta (eli urheilusta) pidättäydyttiin. Oikeus oli suljettuna, eikä tuomioita annettu, eikä myöskään sotaa voitu julistaa. 18-19. päivänä, jotka olivat myös vapaata julkisista toimista, perheet juhlistivat Saturnaliaa kotonaan. Aamulla kylvettiin ja sitten uhrattiin Saturnukselle perinteinen juottoporsas.

1800-luvun käsitys riehakkaasta Sautrnaliasta.

Saturnalia oli vapauden juhla. Juhlaan liittyivät ylösalaisin käännetyt roolit, joissa orjat saivat juhlia ja isännät ottivat palvelijan roolin. Juhlintaa johti eräänlainen joukkojen valitsema juhlakuningas. Hulluilla määräyksillään hän loi juhlaan tahallista kaaosta ja keisarikunnan aikaan kenties pilkkasi myös yksinvaltaa. Uhkapelit ovat juhlan aikana poikkeuksellisesti sallittuja. Pukeutuminen saattoi olla tahallisen mautonta.

Sigiralia, 19. päivä, oli lahjojen antamisen päivä. Saturnalian henkeen kuului, etteivät ne saaneet olla arvokkaita, eivätkä osoittaa antajansa asemaa. Lahjat olivat usein saviastioita, sigarilla vahahahmoja, kynttilöitä tai käytännön piloja. Myös makeita herkkuja saatettiin lahjoittaa. Kynttilöitä pidettiin kasvunsa aloittavan auringon vertauskuvina. Lapsille annettiin leluja. Usein lahjojen mukana oli myös värssyjä. Lahjoja saatettiin antaa myös muina juhlan päivinä.

Antoine Caletin (1700-luku) Saturnalia.

Saturnalia oli toivorikas ja haaveellinen juhla. 19.päivänä vietettiin Opaliaa Saturnuksen puolison sadonkorjuun jumalatar Opsin juhlaa. Ops oli maan äiti ja vaurauden jumalatar, jonka palvonta oli omaksuttu sabiineilta (Rooman eteläpuolinen muinainen kansa). Opaliana annettiin lupauksia maata eli Opsin elementtiä  koskettaen.

Auringonjumalan juhlinta seurasi saturnaliaa

Joskus saturnaliaan sekoitetaan myös joulukuun 25. päivä eli voittamattoman Auringon (Sol Invictus) juhla, jota vietettiin 200-luvulta (jaa) lähtien ja joka myöhemmin Konstantinuksen aikana noin sata vuotta myöhemmin vaihtuu kristuksen symtymäpäiväjuhlaksi. Roomassa oli aurinkoa palvottu aiemminkin, mutta Aurelianus nosti sen ensimmäisten jumalien joukkoon.

Aurelianus rakennutti Auringolle uuden temppelin, jonka pääpapeiksi valittiin senaattoreja. Tarkoitus oli tehdä auringontemppelin pappeudesta arvoasema. Monet senaattorit kuitenkin asettivat toiset pääpappien tehtävät auringontemppelin pappeuden edelle. 

Marraskuu, kuolonkuu

Ensiksi pitää pyytää kaikilta säännöllisiltä lukijoilta anteeksi, että lokakuun kirjoitus jäi väliin muuton ja muiden pakollisten projektien viedessä mehut. Tässä kuitenkin marraskuu:

Marraskuussa luonto kuolee, jolloin selitystä kuukauden kuolemaan viittaavalle nimelle ei tarvitse ihmetellä. Selitys saattaa kuitenkin olla kaukaisempaa perua ja liittyä ikivanhoihin eurooppalaisiin syysuskomuksiin.

Hugo Simberg: Kuoleman puutarha
(Tamperen tuomiokirkko)

Suomen kielen marras-sana (marta) on etäistä sukua ranskan sanalle mort, latinan sanalle mori ja espanjan sanalle muerte, mutta alkuperä lainalle on kuitenkin indoiranilainen ja peräisin nykyiseltä Etelä-Venäjältä. Se on lainattu vähintään 2000 vuotta sitten.

Indoeurooppalaisessa kantakielessä sana on ollut muodossa martas ja muinaisintiassa sana on sama kuin suomessa eli marta. Tässä näkyy vahvasti suomen kielen taipumus säilyttää lainasanat alkuperäisessä lainatussa muodossaan.

Meillä sana on eri murteissa tarkoittanut kuollutta, kuolevaa tai kalmankalpeaa. Martaaksi on kutsuttu myös kuoleman ennettä, joko epätavallista tapahtumaa tai olentoa. Esimerkiksi metsästä suoraan metsästäjän eteen juossutta saaliseläintä ei tämän vuoksi ole ei ole kannattanut ampua, ettei metsämieskin pian kuolisi.

Marraskuu saattaa olla saanut nimensä kuolevasta luonnosta, jolloin maa on martaana. Maailma on vaipumassa talven hautaan. Toinen mahdollinen selitys liittyy eurooppalaiseen vuodenvaihteeseen satokauden päätteessä, jolloin suomalaisessakin perinteessä ns. jakoaikana kuolleetkin vierailivat elävien luona. Marras-aikana vietetty satokauden päätösjuhla kekri oli pitkään vuoden tärkein juhla.

Meillä uskottiin, että myöhäissyksyn jakoaikana raja kuolleiden- ja elävien maailman välillä ohenee ja menneiden sukupolvien sielut voivat tulla vierailulle. Sinänsä tätä ei pidetty mitenkään kammottavana, vaan se liittyi vainajanpalvontaan ja suvun esi-isiin. Koska ihmiset elivät aikoinaan luonnon rytmissä, niin ehkäpä usko kuolleiden maailman läheisyyteen liittyykin kuoleman näkymiseen luonnossa.

Jakoaika oli aikaa kahden vuoden menneen ja tulevan välissä. Sen avulla tasattiin aurinko- ja kuuvuoden välistä epätasapainoa. Jakoajan sijoittuminen vaihteli, mutta se sijoittui aina myöhäissyksyyn. Tämä aika heijasteli tulevaa vuotta pienoiskoossa ja kertoi siitä, millainen tuleva vuosi tulisi olemaan sään ja muunkin puolesta.

Suomalainen kalenteri

Vaikka meillä viikonpäivät on lainattu ruotsista, niin kuukausien nimet ovat vanhaa omaa alkuperää ja liittyvät kansanomaiseen kalenteriin, jonka juuret saattavat olla pakana-ajalla asti. Kuukausien nimet heijastavat meillä luonnon muutosta. Pääosa kuukausien nimistä löytyy nykyasussa jo ainakin 1705 almanakasta.

Tammikuu jakoi talviajan kahtia ja on sen keskus. Tammi, tarkoittaa paitsi puuta, myös akselia ja napaa. Helmikuu liittyy suojasään jälkeisessä pakkasessa syntyviin puiden oksien jäähelmiin. Sydäntalven ensimmäistä suojasäätä odottiin, koska siitä laskettiin aika rukiin korjuuseen.

Vanha suomenruotasalainen almanakka.

Sananparren mukaan maaliskuu maan avaa ja maaliskuu on joskus ajateltu viittaavan lumen alta esiin tulevaan maahan ja olevan maa-sanan johdannainen. Yhtä mahdollinen selitys kuukauden nimelle on mahlakuu, jolloin nimi olisi myöhemmin sekoittunut maa sanan johdannaisiin. Sana maalis on saattanut tarkoittaa myös koillista.

Huhti-, touko-, kesä-, heinä- ja elokuu ovat saaneet nimensä maanviljelijän työvaiheista. Huhtikuussa lähdettiin tekemään huhtaa eli havupuukaskea. Toukokuussa alkoivat toukotyöt ja heinäkuussa heinätytöt. Elokuu oli elonkorjuun, eli viljan keruun kuukausi. Aiemmin elokuu on tunnettu myös mätä- ja kylvökuuna, mutta nykynimellä se löytyy jo 1600-luvun virsikirjassa.

Sen sijaan kesäkuu tulee lounaismurteiden kesantoa tarkoittavasta kesä sanasta. Kesantopelto kynnettiin ensikertaa kesäkuussa. Suvikuusta on puhuttu aiemmin mm. 1706 almanakassa.

Syksyn kuukausista haasteellinen nykyihmiselle onkin vain marraskuu. Syyskuu tuo syksyn ja lokakuussa on usein loskaista. Joulukuun nimi on melko tuore, sillä vielä 1700-luvulla puhuttiin talvikuusta eli talven ensikuukaudesta.

Yleiseurooppalainen kalenteri taas pohjaa ikivanhaan roomalaiseen perinteeseen ja siinä palvottuihin jumaliin ja juhlapyhiin. January (lat. Ianuarius) oli esimerkiksi Januksen, kaksikasvoisen alkujen ja loppujen jumalan kuukausi.