Jaappanilaisen naisten kimonon historia

Japanilainen kulttuuri on kiehtonut länsimaita erityisesti maan avautumisesta 1860-luvulta lähtien ja tämä vaikutus vahvistui vielä Japanin-Venäjän sodan aikana 1904-1905. Japanin perinneasuksi mielletty kimono vaikutti noihin aikoihin myös läntiseen muotiin, johon omaksuttiin itämaisen asun piirteitä. (Otsikko viittaa Japanin-nimen kirjoitusasuun, joka oli Suomessa käytössä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.)

Kimonon kaltaisilla takkimaisilla t-kirjaimen muotoisilla kaavuilla on Japanissa hyvin pitkä historia. Sekä naiset ja miehet ovat käyttäneet tämänkaltaisia kaapuja, mutta niiden pukeutumistapa, asusteet ja muut vaatteet eroavat toisitaan. Vaikka nykykimonon juuret ulottuvatkin 600-luvulle saakka, on kuitenkin todettava, että nykyisen kaltainen pukeutumistapa syntyi aikaisintaan 1600-luvulla ja kimono käsitekin vasta 1800-luvulla. Myös nyky-kimono muistuttaa esi-isiään, mutta se ei silti ole enää aivan sama vaate.

Japanilaisen T-tunikatakin kaksi tyyppiä:
Kosode - pienihihainen vaate, kaikkien kimonojen esiäiti. Alunperin todennäköisesti kapeat, kainaloa kohden levenevät hihat. Heian kaudella vaate oli hovipuvun aluspukuna ja nähtävästi polvipituinen. Asujen yksinkertaistuessa Samurai-kaudella, päällyskerrokset kuoriutuivat pois ja jäljelle jäivät vain hakama-housut ja niiden sisällä ollut kosode. Naiset pitivät asua kuitenkin liian maskuliinisena, jonka seurauksena housut karsiutuivat pois ja kosode piteni nilkkapituiseksi. Myöhemmin sen hihat alkoivat muistuttaa hovipuvun suuria neliskanttisia hihoja, kuitenkin sillä erotuksella, että hihansuut oli ommeltu kiinni niin, että jäi vain pieni aukko kädelle hihan yläreunaan.
Osode - suurihihainen hovipuku, jonka hihansuut ovat laajat ja avoimet. Osodeja puettiin useampi päällekkäin, jolloin kerroksia oli 5-40. Osodet ovat edelleen osa hovin seremoniallista asua, jota käytetään esimerkiksi häissä, hautajaissa ja kruunajaisissa.

Kiinalaisesta kotoiseksi
Japanilaisen muinaisen vaatetuksen alkuperä lienee jossain päin polynesiaa. Se koostui kasvinlehdistä punomalla muodostetuista karkeista kankaista. Aikakaudella käytettyjen vaatteiden käyttö säilyi Japanin syrjäseuduilla 1800-luvulle saakka. 200-luvulta eaa lähtien Japaniin virtasi vaikutteita Etelä-Kiinasta ja Koreasta, maahan muuttaneiden riisinviljelijöiden myötä. Nämä toivat mukanaan kankaan kudonnan ja silkin. Aluksi pukeutuminen omaksuttiin todennäköisesti korealaisilta, sillä käytössä oli kiinalainen takki, jonka alle oli puettu laskostettu hame.

Aiemmin Japani oli koostunut hajanaisista klaaneista, mutta 500-luvulla siitä muodostui keisarikunta ja klaanijohtajat nöyrtyivät keskushallinnon alle. Kulttuuriin ja hallintoon otettiin mallia Kiinasta. 700-luvulla, Nara-kaudella (710-794) pukeutumista ei olisi pystynyt erottamaan kiinalaisesta Tang-dynastian tyylistä. Asussa käytettiin muotoon leikattuja hihoja ja takkeja, jotka katosivat myöhemmin.

Heian kaudella 800-luvulla diplomaattiset suhteet Kiinaan rakoilivat ja kulttuuri alkoi kehittymään omaan suuntaansa. Japanilaiset kehittivät Heian-kaudella (794-1185) oman äännekirjoituksensa, naisten kirjoituksen. Naiset olivatkin innokkaita kirjailijoita. Myös pukeutuminen alkoi saada kotimaisia piirteitä ja sen ihanteena oli maan myyttinen menneisyys. Aikakauden hovieepoksista pystyy päättelemään paljon sen pukeutumisesta. Japanilainen t-tunikatakki (osode/kosode), jossa oli neliskanttiset hihat ja vartalo-osa, syntyi. Koska kauneus oli tärkeä arvo, ulkoasuun kiinnitettiin paljon huomiota. Tärkeitä olivat niin värit, koristelu kuin vaatteiden yhdistäminen.

Asut olivat monikerroksisia kuin tuhatlehtiset leivonnaiset, mikä oli todennäköisesti seurausta asuntojen talvisesta vetoisuudesta. Asut koostuivat aiemminkin käytetyistä kiinalaisesta takista ja hametta jäljittelevästä irtolaahuksesta sekä erilaisista t-kaavuista (osode) ja hakama-housuista. Puvun alla oli yksinkertainen polvipituinen kapaeahihainen t-tunikatakki (kosode) sekä alimmaiset hakama-housut. Kukin kerros oli oman värinen ja ne soinnutettiin tarkasti yhteen. Värjäys saatettiin suorittaa useampaan kertaan tietyn värisävyn aikaansaamiseksi.

Naisten puvussa oli 15-40 kerrosta, niihin oli käytetty satoja metrejä kapeaa kangasta ja ne painoivat kilokaupalla. Päällimmäiset hakama-housut ja kaavut laahasivat maata niin, että puvuissa oli miltei mahdoton kävellä. Niissä ilmeisesti liikuttiinkin polvillaan. Pukemiseen tarvittiin apua. Hovi eristäytyi ylellisessä elämäntavassaan paikallisista klaaneista ja suvuista, mikä johti sen vaikutusvallan katoamiseen.

Ylenpalttisen ja yksinkertaisen ristiriita
Japanilaisen kimonon ja muunkin estetiikan kehityksessä keskeistä oli kahden pyrkimyksen: yksinkertaisuuden ja ylenpalttisuuden välinen hännänveto. Heian kautta seurasi sotivien klaanien kausi (Kamakura, 1185-1333), jolloin käytiin lukuisia vallanperimyssotia. Sogunien eli sotaherrojen valta kasvoi. Turhanaikaisesta hovielämää kartettiin ja halveksittiin sekä käytännöllisyyttä suosittiin. Shogun pyrki erottautumaan sekä henkisesti että konkreettisesti hovista.

Tämä näkyi pukeutumisessa, josta riistuttiin turhaa kerroksellisuutta ja koreutta käytännöllisyyden nimissä. Naisten puvusta riisuttiin kaikki muut kerrokset kuin alimmainen kosode ja hakama housut. Koska asu oli naisita kovin maskuliininen, he luopuivat suosiolla housuista ja pukeutuivat entisestä pidentyneeseen kosode-kaapuun. Hovi oli kärsinyt tulipaloista, joissa hoviväkeä oli kuollut, koska he eivät olleet päässeet pakenemaan mahdottomissa vaatteissaan. Niinpä myös hovivaatteiden kerroksia karsittiin viiteen.

Seuraavalla Muromachi-kaudella (1333-1573) sotaherrat lähestyivät hovia ja heidän asenteensa pehmeni sen vaikutuksesta. Ylenpalttisuus palasi pukeutumiseen vähitellen. Naisten puvut ulottuivat nilkkoihin ja kosode-kaapujen pukemiseksi kehittyi useita erikoisia tapoja. Alempien luokkien naiset yhdistivät puvuissaan yksinkertaisen takkikaavun erilaisiin kietaisuhameisiin. Kaudella käytettiin hienoja kiinalaisbrokardeja, joita jäljiteltiin kotimaisessa tuotannossa. Tätä seurannutta sotaisaa ja levotonta Monoyama kautta (1568-1603) leimasi ylenpalttisuus, niin väreissä kuin kirjonnassa. Vastareaktiona tälle alettiin ihailla Heian-hovin tyylitajua ja kauneuden kunnioitusta. Hieno japanilainen shibori-solmukirjonta tekniikka kehittyi aiempaa monimutkaisemmaksi.

Nykyaikainen asu kehittyi pääosin shogun-sotaherrojen sulkeutuneen Edo-kauden (1600–1868) aikana. Edo-kautta leimasi tiukka luokkajako, jonka piirissä rajoitettiin alempien luokkien pukeutumista. Erityisesti varakkaan kauppiasluokan hienostelu ärsytti sotilasluokkaa. Kioton, Osakan ja Edon muotitietoiset naiset kilpailivat tyylikkyydessä keskenään ja järjestivät jopa epävirallisia kilpailuja. Kauden alkupuolta leimasi kimonon kuvituksen tarkoituksellisen epätasapainoinen asettelu. Uudet värjäysmenetelmät kehittyivät aikakauden pukeutumiskieltojen seurauksena. Varakkaista naisista tuli taitavia kiertämään pukeutumismääräysten sääntöjä. Tunnettujen taiteilijoiden käsinmaalaamat kimonot olivat suosiossa. Myös suljettujen "kelluvien kaupunkien" parhaat kurtisaanit pyrkivät pukeutumaan tyylikkäästi ja seuraamaan nopeasti muuttuvaa muotia.

Uuden humoristisen kapukiteatterin näyttelijät olivat muodin synnyttäjiä ja ottivat esimerkiksi käyttöön hankalasti puettavat ja monimutkaiset leveät obi-vyöt. Niissä saatettiin käyttää kimonoissa alaluokalta kiellettyä brokardia ja kirjontaa. Vyöstä tulikin asun keskipiste. Obi vyön käyttöönotto yksinkertaisti itse kimonoa, sillä sen peitettyä vyötärön, kokonaisvaltaiset taideteokset eivät enää näkyneet.

Erilaisten asujen nimityksiä
Furisode - riippuvat miltei maata laahaavat hihat omaava kimonomainen vaate.
Jŭnihito - Heian-kaudella kehittynyt naisten monimutkainen ja hienostunut silkkinen hovipuku, jonka nimi tarkoittaa kirjaimellisesti kaksitoistakerroksista. Se koostui esimerkiksi lukuisista ohuista kiinalaistyylisestä takista (karaginu), kerroksellisista kaavuista, hakamahousuista ja esiliinamaisesta irtolaahuksesta (mo). Puku tunnettiinkin myös nimellä karaginu-mo ja epävirallinen muoto ilman karaginu-takkia nimellä uwagi . Vaikutelma oli kerroksellinen. Muromachi kaudella kerrosten määrä väheni viiteen.
Karaginu - kiinalaistyylinen takki.
Kimono - on japanilainen kaapu, joka on sidottu vyötäisille leveällä obi-vyöllä. Kimonon alle puetaan joko aluspaita (hadajuban) ja tukikaulus (tsuke-eri) tai aluskimono (nagajuban) sekä kietaistava alushame (susoyoke). Alusvaatteiden päälle voidaan pukea tasoittavia toppauksia. Alusaasujen ja kimonon kiinnittämiseen käytetään erilaisia nauhoja ja apuvöitä. Päällimmäiseksi tulee leveä koristeellinen obi-vyö. Obin sisällä on usein sitä tukeva tyyny (obi-makura) ja sen kiinnittää pitkä kapea nyöri (obi-jime).
Uchikake - japanilaisten naisten päällysasu ja aiemmin (Muromachi kaudelta lähtien) samurailuokan juhla-asu. Koshimake oli samuraikaudella puvun kesäversio, jossa päällysvaate roikkui vyön varassa vyötäröllä. Vaikutelma oli hieman turnyyripuvun kaltainen.
Yukata - ("jukata") kimonon mallinen, mutta yksinkertaisempi puuvillakaapu. Jukata on korostetusti kaikkien eli sekä miesten, naisten että lasten vaate. Alunalkaen se oli yläluokan ja samuraiden yksinkertainen kylpytakki. Myöhemmin se levisi myös muiden luokkien käyttöön. Sittemmin siitä on tullut suosittu kotiasu ja kesävaate. Kaupungilla sitä käytetään obi-vyön kanssa. Ohuen puuvillaisena se on kuumalla säällä kevyt ja mukava.

Lähteitä:
Woderford hall
Annaliese's fibers and stuff: Japanese
Reconstructing History: A History of Japanese Clothing
Japanzone: Kimono
A History of Japanese Clothing and Asseccories
Japanese Classical Costume at the Imperial Household
Costume museum: Costumes and asseccories
Costume museum: Costume history of Japan
Simple basic Japanese garb
Online Resources for Japanese Re-Enactor
The Juni-hito of Heian Japan
V&A-museum: History of Kimono