Lainaajien kansa

Kirjaston kehityksen varhaisvaiheet eivät  meillä juuri poikkea kansainvälisestä kehityksestä. Keskiajalla kirjastot olivat lähinnä kirkon omistuksessa. Ensimmäinen maallinen kirjasto syntyi Akatemian yhteyteen 1640. 1700-luvulla alkoivat kehittyä lukupiirit ja niiden kirjastot. 1800-luvulla perustettiin kansan- ja työväenkirjastoja. 1900-luvun alussa säädettiin laki yleisistä kirjastoista ja vuosisadan jälkipuolella niistä tuli osa hyvinvointivaltion kehitystä jokapuolella maata.

Vanhimmat suomalaiset kirjastot olivat kansainvälisten esikuvien tapaan luostarikirjastoja ja suurempien seurakuntien kirjakokoelmia. Keskiajalla esimerkiksi Turun tuomiokirkolla oli merkittävä kokoelma.


Tieteelliset ja hallinnolliset kirjastot 1600-1800-luvuilla

Henrik Gabriel Porhania voidaan pitää
kansalliskirjaston isänä.

1640 Turun Akatemiaa synnytettäessä luotiin sille samalla kirjasto. Maamme ensimmäinen kirjapaino perustettiin Akatemian yhteyteen pari vuotta myöhemmin ja vuodesta 1654 eteenpäin se joutui luovuttamaan kaikista painotuotteista vapaakappaleen yliopiston kirjastolle.

1600-lopulla Suomessa oli jo kolme kirjapainoa ja 1689 myös turkulainen Gazeliuksen paino alkoi luovuttamaan vapaakappaleita yliopistolle. 16.2.1707 Ruotsin kuninkaallinen kansliakolleegio antoi Turun Akatemialle muiden maan yliopistojen tapaan vapaakappaleoikeuden kaikkiin Ruotsin valtakunnan kirjapainoihin.

Kansalliskokoelman idea alkoi hahmottua 1700-luvulla lähinnä Henrik Gabriel Porthanin vaikutuksesta. Hänen aikanaan vapaakappaleiden saantia alettiin myös valvoa. Kirjasto tuhoutui lähes kokonaan Turun palossa 1827. Palosta säästyi noin 6000 kotilainassa ollutta kirjaa. Pian sen jälkeen kirjaston rippeet siirrettiin yliopiston tavoin Helsinkiin.

Maamme toiseksi vanhin tieteellinen kirjasto on todennäköisesti Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjasto, joka perustettiin 1831. Alusta alkaen kirjastolla on ollut myös kattavat suomalaisen ja suomenkielisen kaunokirjallisuuden kokoelmat. Kirjasto on edelleen lainauskäytössä.

Maamme tärkeimmän hallinnollisen kirjaston, Eduskunnan kirjaston juuret ovat säätylaitoksen 1872 perustamassa arkistossa ja useissa pienissä säätyjen omissa kirjastoissa ja arkistoissa. 1800-luvulla alettiin vaihtaa valtiopäivä asiakirjoja Ruotsin ja Tanskana vastaavien laitosten kanssa. 1880-luvulla senaatin toimikunnat ja keskusvirastot velvoitettiin toimittamaan kirjastolle painotuotteensa.

1891 Kirjasto muutti uuteen säätytaloon. Lisääntyneen työmäärän johdosta kirjaston ja arkiston toimet erotettiin toisistaan ja syntyi Säätyjen kirjasto. Samalla perustettiin erityinen kirjastonhoitajan toimi. 1907 säätyjen kirjastosta tuli Suomen Eduskunnan kirjasto. 1911 kirjastossa oli noin 10 000 nidettä.


Lukupiireistä Kunnankirjastoihin

”Ellei pitäjänkoulua saataisikaan aikaan, niin kirjasto ainakin perustettaisiin” - Sastamala -

Julkisten, kaikille avoimien kirjastojen taustalla olleita voimia ovat olleet niin lukupiirit kuin kirjakaupatkin. Kirjoja myyneet kirjakauppiaat olivat ensisijaisia maksullisten lainakirjastojen ylläpitäjiä, mikä näkyy ruotsalaisessa sensuurilainsäädännössä. Monissa saksalaisissa - ja oletettavasti myös suomalaisissa - kaupungeissa saattoi toimia rinnan monenlaisia kirjastomuotoja. Lukupiirien kulta-aikaa maassamme oli 1800-luvun alkupuolella.

"Pyhäiltoina olisi hyvä, jos kaikki kylän väki kokoontuisi koulumestarin luo ja ja hän voisi opettaa, virkistää ja huvittaa heitä opettavaisella puheella ja lukemalla tapoja opettavia kertomuksia, joita Jumalan kiitos on olemassa", - Rabbe Gotlieb Wrede -

Piispa Edward Bergenheim

Kansallisen heräämisen myötä ajankohtaiseksi tuli kansansivistäminen ja sitä myötä kansankirjaston perustaminen. Ensimmäisenä sellaisena pidetään Rabbe Gotlieb Wreden 1803 perustamaa Anjalan Regina koulun kirjastoa. Jonkinlainen kansanvalistukseen tarkoitettu pitäjänlukuseura oli perustettu 1806 myös Janakkalaan Kuitenkin vasta 1860-luvulla kansankirjasto toiminta näyttää päässeen todella vauhtiin. Tuolloin perustettiin kansankirjastoja moniin Pohjanmaan kuntiin ja esimerkiksi Helsinkiin.

Ajatuksen vauhdittajana pidetään viipurilaista Juho Pynnistä, joka kirjoitteli ahkerasti kirjastoseurojen ja kirjastojen perustamisen puolesta. Kansanvalistusseura otti tehtäväkseen levittää kirjastoja 1874. Määrällisesti kirjastojen perustamiseen vaikutti kuitenkin eniten arkkipiispa E. Bergenheimin (arkkipiispana 1850-1884) Krimin sodan jälkeen aloittama kamppanja kirjastojen perustamisesta seurakuntiin. Useiden kirjastojen historiassa hänet mainitaankin alullepanijana (ks. lista). Kriminsodan jälkeisessä uudistusilmapiirissä myös fennomaanit, etenkin Yrjö-Koskinen olivat perustamassa kirjastoja, he tosin lähinnä kansakoulujen yhteyteen.

Kansankirjastoissa lainaaminen oli yleensä ilmaista, joskin alkupääoma kerättiin usein esimerkiksi kuntalaisilta tai tukijoilta, ja lainaajiksi tulikin erilaisia alempien kansanryhmien edustajia kuten koulupoikia, palvelusväkeä ja käsityöläisiä sekä pikkuvirkamiehiä. Kirjastoissa oli usein vain joku sata kirjaa ja esimerkiksi Helsingin kirjasto oli auki vain tunnin ajan kahtena päivänä viikossa. Yksityisin varoin kirjastotoiminnan tukeminen oli usein pitkällä aikavälillä hankalaa ja esimerkiksi Helsingissä lakkauttamisuhan alla ollut kirjasto siirtyi kaupungille  jo 1876.

”Yksi vika näillä kirjastoilla on erittäin huomattava, ne ovat yksipuolisia, kuvastaen vain perustajainsa maailmakatsomusta ja harrastusta.” - Heinäveden kirjastotoimikunta 1917 (pdf) -



Lukijoita alkoi löytyä
kaikista luokista.

 Osa varhaisista kirjastoista oli lyhytikäisiä, mutta yllättävän monen toiminta on jatkunut muodossa jos toisessa tähän päivään saakka. Osa oli alkujaan seurakuntien tai seurojen hallussa, mutta ne ovat yleensä kaikki ennemmin tai myöhemmin siirtyneet kunnallishallinnon alle. Monesti kirjaston perustamisen aloite tuli paikalliselta kirkkoherralta. Kannattaa huomata, että ennen 1870-lukua pitäjä ja seurakunta oli tiukasti yhteydessä, eli niiden kirjastotoimia oli vaikea erottaa toisistaan. Iso osa kirjastoista siirtyikin jo 1870-luvulla seurakunnilta pitäjille.

Usein varhaiset kunnalliskirjastot toimivat kansakoulujen tai kunnantalojen yhteydessä, ennen kuin niille rakennettiin oma rakennus. (ks. lista)  Erään tiedon mukaan ennen vuotta 1857 olisi ollut jo 38 pitäjänkirjastoa. Tuona vuonna perustettiin saman tiedon mukaan vielä 10 uutta. Toisen tiedon mukaan 1861 perustettiin maahamme 33 kansankirjastoa.

Se on muhvi

Muhvin suosio laski 1900-luvulla.

Muhvi (en/ru/sa: muff; ra: manchon) on käsineitä tehokkaampi käsien lämmitin, jota nykyään harvemmin käytetään. Muhvi kuului naisten asusteisiin. Se oli valmistettu yleensä kankaasta tai turkiksesta, monesti molemmista.

Muotiin se ilmestyi 1500-luvulla ja katosi 1900-luvun alussa. Se palasi sittemmin hetkellisesti muotiin 1940-1950-luvuilla, kadotakseen vain uudelleen. Muhvin juuret saattavat olla peräti roomalaiskaudella käytetyissä pitkissä hioissa, jotka vedettiin käsien peitoksi. Sana Muff tulee vanhan ranskan paksua hansikasta tarkoittavasta sanasta.

Muhvista tuli muotiasuste myöhäisrenesanssin Italiassa. Reneasanssin aikana Pohjois-Italia oli merkittävä kulttuurivaikuttaja, myös muodin alueella. Muhvi tuli muotiin Italiassa 1570-luvulla ja levisi sieltä vähitellen Eurooppaan vuosisadan loppua kohden. Renesanssimuhvit olivat usein sisältä turkiksella vuorattuja ja päältä koristeltu kauniilla kirjonnalla. Kirjottu ulkokuori oli usein irrotettava ja kiinitettiin napein.


Miesten muhvi oli
suosittu 1700-luvulla.

1600-1700-luvuilla muhvi ei ollut pelkästään naisten asuste. 1600-luvulla jopa muodikkaat ranskalaismiehet lämmittivät käsiään muhveilla, joka oli kiinnitetty vyöhön. 1600-1700-luvulla miesten muhvi saattoi olla turkispäällysteinen. 1700-luvulla muhveja saattoi ostaa Pariisista erityisesti niiden valmistukseen erikoistuneista myymälöistä. Naisten muhvi saattoi vielä 1700-luvulla olla pienehkö ja kirjottu, mutta varsinkin 1700-luvun lopulla myös naiset käyttivät myös suuria turkismuhveja, jotka sopivatkin muutenkin yltäkylläiseen 1700-luvun lopun tyyliin.

1700-1800-luvun vaihteessa muhvit katosivat hetkellisesti muodista uuden vallankumouksellisen tyylin myötä. 1810-luvulla suuret turkismuhvit palasivat uudelleen muotiin suosittuna naistenasusteena. Ne olivat, jos mahdollista, aiempaakin isompia. Suuret muhvit olivat kuin isoja, sylissä kannettavia tyynyjä. Erityisesti muuten siron ja kevyen emppire-muodin rinnalla ne olivat suorastaan räikeän suuria. Vaikka muhvit melko pian pienenivätkin, turkismuhvit säilyttivät asemansa suosittuna naisten asusteena 1910-luvulle saakka.

Pyhyydestä

Pyhän kohde vaihtelee kulttuurista
toiseen. Ibis oli muinaisille egypti-
läisille pyhä lintu.

Käsite pyhä on monien muiden aineettomien käsitteiden tavoin vaikeasti tavoitettavissa. Sanan merkityksestä on vaistonvarainen käsitys, jonka avulla pystyy erottelemaan asioista, ovatko ne pyhiä vai eivät, mutta sen merkityksestä on vaikea antaa tarkempaa selvitystä. Ajatus pyhästä kuten ajatus rakkaudesta tai uskosta pakenee selittäjäänsä. Pyhä on enemmän kokemuksellista kuin sanallista kieltä.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan käsite pyhä merkitsee alunperin joko "maallisen yläpuolella oleva, kunnioitettava, palvottava, pelättävä." taikka "Jumalan kanssa läheisessä yhteydessä oleva" sekä"Jumalalle, jumalanpalvelukseen omistettu, kunnioitettava, palvottava." Toisaalta sanalla 'pyhä' on myös arkisempi merkitys, joka viittaa asiaan, joka on "velvoittava, ehdoton, peruuttamaton, juhlallinen; kunnioitettava, jalo, puhdas" lisäksi sanalla pyhä voidaan viitata myös pyhäpäivään tai sunnuntaihin.

Kielitoimiston kuvaus on vahvasti kristinuskon ja oman kulttuurimme värittämä, sillä kaikissa kulttuureissa pyhä ei viittaa yhteen erityiseen Jumalaan vaan erilaisiin jumaluuksiin ja henkiolentoihin, joita kyseisessä uskomusperinteessä palvotaan ja kunnioitetaan.

Hindujen pyhä joki Gagnes laskee ohi pyhän kaupungin
Varanasin. CC-BY-2.0 by Babasteve

Sana pyhä on sukua käsitteelle tabu, jonka alkuperäinen merkitys on ollut: "jnk pyhäksi, vahingolliseksi tms. katsotun tekemistä, mainitsemista tm. koskeva uskonnollinen t. uskomuksellinen kielto t. sen kohde" (kielitoimiston sanakirja). Sekä pyhinä että tabuina pidetyt asiat ovat herättäneet ihmisissä hiljaista kunnioitusta ja jopa sanatonta pelkoa. Molempia yhdistää myös uskonnollinen elementti.

Wikipedian aiemman määritelmän mukaan "Pyhä on tavallisesta, maallisesta ja profaanista erotettu. Pyhä on jotakin mitä pidetään erillään konkreettisesti tai kuvaannollisesti; ajanlaskussa pyhä on ollut päivä, joka eroaa arjesta, joka taas on varattu työlle ja suurille kodin askareille." (05.09.2006).


Pyhän etymologia

Suomenkielen sanan pyhän alkuperäinen merkitys viittaakin mahdollisesti juuri tabuun, sillä se saatta olla läheistä sukua sanalle piha ja on alunperin merkinnyt kiellettyä ja rajattua. Pyhän rikkoja on saanut vainajat ja muut henkiolennot vastaansa. Pyhä on voinut olla esimerkiksi kielletty, aidattu alue uhrilehdossa, jonne on vain heitetty uhreja. Samalla lailla oma kotikontu, suvun omistamat maat (piha) olisi tuntunut muinaisajan ihmisestä arvokkaalta eli pyhältä. Siihen olisivat liittyneet myös omat esi-isät ja suvun haltijat. Samanlaista pyhyyden tunnetta tuntee moni kotimaatansa kohtaan tänäkin päivänä.

Voi olla, että sana pyhä on sukua sanalle piha. By MaSii

Myös esimerkiksi germaanisissa ja latinalaisissa kielissä pyhää tarkoittavan sanan alkuperä (pdf) on erottamista tarkoittavassa käsitteessä. Itse asiassa sana saattaisi ehkä olla myös germaanista lainaa, kuten sanat pyyhkiä ja pyrkiä ja sen muutos germaanisesta kielestä ugrilaiseen olisi ollut samantapainen. Hebrean pyhää tarkoittava sana "kedushah" (קדושה‎) viittaa sekin erillisyyteen ja erottamiseen. Juutalaisuudessa pyhä on erotettu ja erottelua ylläpidetään sekä lain että hengellisin keinoin.

Tutkimushistoriassa on kuitenkin helposti unohdettu Venäjällä puhuttavien sukukielten vastaavat käsitteet. Erämordvan sana pežet merkitsee sekä syntiä että viitta Jumalan avuksi huutamiseen. Moksassa on säilynyt johtamaton vartalo peže, joka viittaa paitsi  myös valan vannomiseen. Synti ja valan vannominen liittyvätkin toisiinsa juuri pyhän käsitteen kautta. Suomessa ja monissa muissakin kielissä käytetään usein ilmaisua pyhä vala. Myös mordvan äänteellinen suhde itämerensuomalaisiin kieliin on kiinteä.

Permiläisissä kielissä on sanaa pyhä muistuttavat sanat. Komin pež merkitsee "pakanallinen, epäpyhä, likainen; lika" ja  udmurtin pož on merkitykseltään "likainen, saastainen". Permiläiskielen sanat palautuvat alkumuotoon piša, josta myös mordvan kielen ilmaisu ja saamenkieliset (pohjoissaamessa bassi) muodot ovat lähtöisin. Tällöinen kehitys kantasuomessa olisi kulkenut pi-tavusta pü-tavuun ilmeisesti pyhä ja piha sanojen merkityserojen korostamisen vuoksi. Vastaavaa kehitystä on ollut myös muilla samankaltaisilla sanapareilla.

Saamelaisten palvontamenoja (1700-luku).

Epäpyhän ja pyhän läheinen yhteys ei ole suomellekaan vierasta. Suomenkielen Värmlannin murteissa sana pyhä merkitsee vastakkaista eli epäpyhää. Itämurteissa tunnetaan kirosana pisa, jota pidetään lainana saamelaiskielissä. Käytöltään sana muistuttaa sanaa hiisi, joka sekin on alunperin tarkoittanut pyhää tai uhri paikkaa, mutta muuttunut kristinuskon myötä kirosanaksi. Samanlaista pyhän ja epäpyhän lähentymistä on tapahtunut myös manauksessa jumalauta.

Muissakin maailman kielistä epäpyhän ja pyhän käsitteet liittyvät toisiinsa. Latinassa sacer merkitsee myös kirottua ja manalan jumalalle vihittyä. Samanlainen kehitys on ollut myös sanalla tabu, joka merkitsee epäpyhää tai kiellettyä, vaikka sen alkuperäinen merkitys polyneesialaisissa kielissä on ollut pyhä.

Sanalla pyhä on suomalaisugrilaisissa kielissä paljon erilaisia sivumerkityksiä. Sellaisia ovat "varattu, omistuksessa oleva", "vakituinen", "hyvä, turvallinen, puhdas",  "joutoaika, juhlapäivä" (sunnuntai) ja "uhripaikka". Sanan johdokset puolestaan merkitsevät esimerkiksi  "suojelemista", "huolehtimista" ja  "erottamista". Kristinusko on myöhemmin värittänyt näkemystämme pyhästä oman käsityksensä mukaisesti. Sana (püha) onkin tullut merkitsemään paastoa, hurskautta ja sunnuntaihin. Näihin käsitteisiin se viittaa myös monissa muissa suomalaisugrilaisissa kielissä, joista vatjassa se viittaa myös paastoruokaan.