Erilaiset kaappikellot olivat pitkään suosittuja ajannäyttäjiä. Suosio perustui heilurikellojen tarkkuuteen ajannäyttäjinä sekä oletettavasti myös niiden kauniiseen ulkonäköön. Heilurikellosta tuli 1700-luvulla varakkuuden merkki, joka piti hankkia jokaiseen hyvätuloiseen kotiin.
Kellojen historia alkaa aurinkokellosta, jota käytettiin jo 3500 eaa. Ensimmäiset vesikellotkin, jotka mittasivat aikaa myös yöaikaan, ovat olleet käytössä 1400 eaa Egyptissä. Ilmeisesti Kiinassakin on kehitetty veteen perustuvia ajanmittareita, mutta niiden ajoitus on epäselvä.
700-luvulla keksittiin hiekkakello eli tiimalasi. Ensimmäinen heilurikello väitetään keksityn jo 900-luvulla, mutta vanhin tunnettu painovoimalla käyvä kello on 1200-luvun englannista.
1400-luvulla ilmestyivät jousivetoiset kellot ja 1500-luvulla alettiin rakentaa taskukelloja. Varhaisimmissa kelloissa oli vain tuntiviisari. Minuutti viisari yleistyi vasta 1600-luvun lopulla ja sekunttiviisari hieman sen jälkeen. Rannekello yleistyi 1800-luvulla ensin naisten keskuudessa. 1900-luvulla kellojen kehitys kiihtyi muun tekniikan kehityksen rinnalla.
Vanhimmat tunnetut Suomeen tuodut kellot ovat 1500-luvulta lähinnä Turusta, jolloin Linnan kalustukseen kuului ilmeisesti parikin kelloa. Samalla vuosisadalla myös tuomiokirkko sai kellonsa. Pohjoismaissa kaappikellojen valmistus alkoi pääosin 1700-luvulla. Kelloja rakennettiin usein paikallisten ns. kelloseppien tekemänä pientuotantona. Paikoin valmistus oli laajempaakin.
Heilurikellot
Hollantilainen Christian Huygens kehitti nykyaikaisen heilurikellon 1600-luvun puolivälissä. Siitä aina 1930-luvulle asti se oli tarkin tunnettu ajan mittari. Huygens teki keksinnön Galileo Galilein tutkimusten innoittamana. Ollakseen tarkkoja heilurikellojen piti olla tukevasti paikallaan, sillä mahdollinen liike sai tarkkuuden heittämään. Siksi niitä ei voi kuljettaa mukana.
1700-luvulla heilurikellot kehittyivät niin, että ne heittivät vuorokaudessa enää pari sekunttia. Uusi valistuksen ja teollisen vallankumouksen päivärytmi ajoittui heilurikellojen ympärille. Vasta kvartsikellon keksiminen 1927 alkoi syrjäyttää heilurikelloja tarkkoina ajan mittareina. Siitä huolimatta heilurikelloja on kehitelty edelleen ja tarkin tunnettu heilurikello ns. littlemore-kello on rakennettu 1990-luvulla.
1770-luvulle saakka valmistettiin suorarunkoisia, englantilaistyylisiä kelloja. Siitä eteenpäin kurvikkaista rokokookelloista tuli suosittuja. Kellojen valmistus väheni 1860-luvulta lähtien. Muurakellot ovat tulleet tunnetuiksi kauniista kukkakoristelustaan, jota käytettiin muissakin Taalainmaan veistotuotteissa, kuten hevosissa.
Parhaimmillaan kelloja valmistettiin noin tuhat vuodessa. Valmistus tapahtui alihankinta, mikä tarjosi lisätuloja paikallisille maanviljelijäperheille. Kukin perhe erikoistui valmistamaan tiettyjä kaappikellon osia. Monesti myytiin vain koneisto ja ostaja tilasi kaapin paikalliselta puusepältä. Tämä selittää kellokaappien moninaisuuden. Mora kellojen koneisto on viikoittainen ja sen painot ovat valurautaa. Kellojen valmistamisen väheneminen 1800-luvulla johtui kilpailevien massavalmistusmenetelmien tulosta markkinoille.
Suomalaiset kellosepät
Alkujaan aikaa ei maaseudulla kovin tarkkaan mitattu. Keskipäivän tarkistamiseksi saattoi akkunalautaan olla joskus piirretty ns. päivänviiru. Ajanmittausta alettiin tarvita vasta kun ulkopuolisen työväen määrä kasvoi. Aluksi arvokkaita kaappikelloja hankittiin kirkkoihin, raatihuoneisiin ja kartanoihin. Ne yleistyivät kartanoissa 1700-luvun alussa, sen puolivälissä niitä alkoi näkyä varakkaissa porvariskodeissa ja maataloissa ne yleistyivät saman vuosisadan lopussa. Lisäksi tarvittiin niin sanottu vellikello, jota soitettiin ruoka-aikojen merkiksi. Kaappikelloista oli 1800-luvun alkuun mennessä myös meillä tullut varakkuuden merkki.
Kelloja rakensivat myös maaseudun kellosepät, vaikka virallisesti kellonvalmistus maaseudulla olisi ollut kielletty aina 1824 sakka. Kieltoa ei kuitenkaan koskaan kunnolla valvottu. Kellonrakentajat myivät kellonsa yleensä ilman kaappia, jonka ostaja rakensi itse tai rakennutti paikallisella puusepällä. Tästä johtuen kellojen ulkonäkö poikkeaa paljonkin. Lattiakellojen suosio oli suurimmillaan 1800-luvun alkupuolella.
1600-luvulla tornikellotkin olivat lähinnä ulkomaisten vierailevien kelloseppien hoidossa. Vasta vuosisadan lopulla osa näistä jäi maahammekin pitemmäksi aikaa. Koulutettua kelloseppä kuntaa alkoi suomessa kehittyä 1700-luvun puolivälissä. Pietarin merkitys kasvoi 1800-luvulla ja 1840-luvulla aloittaneista kellosepistä suurin osa oli hankkinut koulutuksensa sieltä. 1800-luvun jatkuessa kotoinen kellon valmistus väheni ja työ oli lähinnä kellojen korjausta ja tuontikellojen myyntiä.
Könnikellot
1700-luvulla oli Pohjanmaalla vain muutamia kelloseppiä. 1700-1800-luvulla vaikutti Etelä-Pohjanmaalla, Ilmajoella seppiä ja kellonrakentajia, jotka tulivat tunnetuiksi könninmestareina asumansa talon mukaan. Heidän kellonsa, tunnetuimpina kaappi- eli könnikellot, olivat ensimmäisiä suomalaisia merkkituotteita. Kellosuvun historia alkaa 1750-luvulla, kun heidän kellosepän töihin perehtynyt esi-isänsä Jaakko Könni (Königsbacka) osti Köningsbackan talon. 1760-luvulla alkoi kellojen merkittävä valmistus.
Jaakon poika Juho Könni peri isältään kellosepän ja maan-viljelijän taidot. Hänen viiden poikansa lisäksi verstaalla oli opissa lukuisia kisällejä ja oppipoikia. Kellon valmistus alkoikin saada massatuotannon piirteitä. Juho Könni myös kehitti kellojen valmistustekniikkaa tehokkaamaksi. 1800 Juho Könni sai Suomen Talousseuran hopeisen "Taito ja Toimi" mitallin.
Malliltaan könnikellot olivat siroja rokokootyylisiä mamsellikelloja. Nimitys tulee siitä, että niiden runko muistuttaa hameeseen pukeutuneen naisen vartaloa. Niitä on kehuttu muiden valmistajien kelloja kauniimmiksi. Kellokaappien alihankkijoita oli aina Järviseutua ja Keski-Pohjanmaata myöten.
Juhon pojasta Jakko Juhonpoika Könnistä tuli Suomen ensimmäinen tornikellojen rakentama. Jaakko Könnin kello on Valtioneuvoston linnassa ja myöhemmin hän sai itse Tsaarin myöntämän palkinnon 1820-luvulla. Hänen veljensä Juho Juhonpoika Könni laajensi kellotuotannon teolliseksi ja toimitti esimerkiksi Helsingin Tuomiokirkon kellon. Tehdaslaitos oli laaja ja oppipoikia ja työntekijöitä runsaasti. 1800-luvun puolivälissä tuotanto alkoi vähetä tuonnin ja halpojen käkikellojen (kukkuukellot) kilpailun myötä ja päättyi 1860-luvun alussa.
Käkikellot
Käkikelloksi kutsuttu seinäkello antaa tasatunnein käen kukuntaa muistuttavan merkkiäänen. Etuseinässä on luukku, joka avautuu ja esiin tulee käki. Suosittuja kelloja alettiin valmistaa Etelä-Saksan vuoristoalueella Schwarzwaldissa (musta metsä) 1740-1750-luvulla.
Usein kerrottu tarina kellon keksimisestä vuonna 1730 ei voi pitää paikkaansa, sillä kellon keksijä Anton Ketterer ei ollut tuolloin edes syntynyt. Lisäksi käkikello on varmasti vanhempaa alkuperää. Ensimmäiset mekaaniset käet oli valmistettu jo 1620-luvulla ja sen jälkeen yksittäisiä käkikelloja rakennettiin muutamia seuraavan vuosisadan aikana.
Alkuperäiset 1700-luvun Schwarzwaldilaiset käkikellot oli käsin rakennettu ja maalattu. 1700-luvulta 1800-luvun alkuun kellot rakennettiin mökin muotoisiksi. Vaikka mekanismi pysyi periaatteessa samana kello kävi 1800-luvulla ulkonäöllisen uudistuksen. Lisäksi niissä alettiin käyttää painokuvia käsin maalattujen kuvien sijasta.
Maassamme myydyt Schwartswaldin kellot eli joko käki- tai tupakellot olivat huokeita, mutta laadultaan melko heikkotekoisia. Niitä valmistettiin kotiseutunsa maalaistaloissa talvipuhteina lisäansioiksi. Kelloja valmistettiin Saksassa kaiken kaikkiaan miljoonia kappaleita.
1860-luvulta lähtien aina 1920-luvulle saakka kelloja rakennettiin eri tyylisuuntien mukaisesti. 1850 järjestettiin merkittävä kellonsuunnittelu kilpailu. Friedrich Eisenlohrin suunnittelemasta kellosta tuli matkamuistokellojen malli. Alettiin rakentaa myös vastaavaa kelloa ilman kukkuvaa käkeä.
Lisätietoja:
Könnin suku: kellot
Yle oppiminen: Könnikello (video)
Yle Areena: Kaappikello-oppia Puolangalla
Arvo Järvimäen kaappikellon rakennusohjeet
 |
| Varhainen kreikkalainen kello. CC-BY-2.5 |
700-luvulla keksittiin hiekkakello eli tiimalasi. Ensimmäinen heilurikello väitetään keksityn jo 900-luvulla, mutta vanhin tunnettu painovoimalla käyvä kello on 1200-luvun englannista.
1400-luvulla ilmestyivät jousivetoiset kellot ja 1500-luvulla alettiin rakentaa taskukelloja. Varhaisimmissa kelloissa oli vain tuntiviisari. Minuutti viisari yleistyi vasta 1600-luvun lopulla ja sekunttiviisari hieman sen jälkeen. Rannekello yleistyi 1800-luvulla ensin naisten keskuudessa. 1900-luvulla kellojen kehitys kiihtyi muun tekniikan kehityksen rinnalla.
Vanhimmat tunnetut Suomeen tuodut kellot ovat 1500-luvulta lähinnä Turusta, jolloin Linnan kalustukseen kuului ilmeisesti parikin kelloa. Samalla vuosisadalla myös tuomiokirkko sai kellonsa. Pohjoismaissa kaappikellojen valmistus alkoi pääosin 1700-luvulla. Kelloja rakennettiin usein paikallisten ns. kelloseppien tekemänä pientuotantona. Paikoin valmistus oli laajempaakin.
Heilurikellot
 |
| Huygensin heilurikello |
1700-luvulla heilurikellot kehittyivät niin, että ne heittivät vuorokaudessa enää pari sekunttia. Uusi valistuksen ja teollisen vallankumouksen päivärytmi ajoittui heilurikellojen ympärille. Vasta kvartsikellon keksiminen 1927 alkoi syrjäyttää heilurikelloja tarkkoina ajan mittareina. Siitä huolimatta heilurikelloja on kehitelty edelleen ja tarkin tunnettu heilurikello ns. littlemore-kello on rakennettu 1990-luvulla.
Pitkiä lattiakaappikelloja alettiin rakentaa 1600-luvun lopun englannissa. Sen toiminta perustui heiluriin, jonka heilahdusaika oli sekuntti. Melko pian kehittyi kaksi eri kello tyyppiä: reilun vuorokauden välein säädettävä ja viikon välein säädettävä kello. Jälkimmäiset olivat huomattavasti kalliimpia ja toimivat punnusten avulla.
Morakellot
 |
| Mora kello. Public Domain by G N Frykman |
Ruotsin Taalainmaalla alettiin valmistaa kaappikelloja 1700-luvun alussa. Ensin niitä valmistettiin Christopher Polhemin tehtaalla Stjärnsundissa. Vuonna 1740 alkoi toinenkin valmistuslaitos valmistaa kaappikelloja, jotka myöhemmin saivat valmistuspaikkansa mukaan Mora-kellon nimen. Vanhimmat merkityt mora-kellot ovat 1750-luvulta. Valmistus laajeni massatuotannoksi ja 1700-lopun Ruotsissa kaappikello oli vaurauden merkki.
1770-luvulle saakka valmistettiin suorarunkoisia, englantilaistyylisiä kelloja. Siitä eteenpäin kurvikkaista rokokookelloista tuli suosittuja. Kellojen valmistus väheni 1860-luvulta lähtien. Muurakellot ovat tulleet tunnetuiksi kauniista kukkakoristelustaan, jota käytettiin muissakin Taalainmaan veistotuotteissa, kuten hevosissa.
Suomalaiset kellosepät
Alkujaan aikaa ei maaseudulla kovin tarkkaan mitattu. Keskipäivän tarkistamiseksi saattoi akkunalautaan olla joskus piirretty ns. päivänviiru. Ajanmittausta alettiin tarvita vasta kun ulkopuolisen työväen määrä kasvoi. Aluksi arvokkaita kaappikelloja hankittiin kirkkoihin, raatihuoneisiin ja kartanoihin. Ne yleistyivät kartanoissa 1700-luvun alussa, sen puolivälissä niitä alkoi näkyä varakkaissa porvariskodeissa ja maataloissa ne yleistyivät saman vuosisadan lopussa. Lisäksi tarvittiin niin sanottu vellikello, jota soitettiin ruoka-aikojen merkiksi. Kaappikelloista oli 1800-luvun alkuun mennessä myös meillä tullut varakkuuden merkki.
 |
| Kelloseppä työssä |
1600-luvulla tornikellotkin olivat lähinnä ulkomaisten vierailevien kelloseppien hoidossa. Vasta vuosisadan lopulla osa näistä jäi maahammekin pitemmäksi aikaa. Koulutettua kelloseppä kuntaa alkoi suomessa kehittyä 1700-luvun puolivälissä. Pietarin merkitys kasvoi 1800-luvulla ja 1840-luvulla aloittaneista kellosepistä suurin osa oli hankkinut koulutuksensa sieltä. 1800-luvun jatkuessa kotoinen kellon valmistus väheni ja työ oli lähinnä kellojen korjausta ja tuontikellojen myyntiä.
Könnikellot
1700-luvulla oli Pohjanmaalla vain muutamia kelloseppiä. 1700-1800-luvulla vaikutti Etelä-Pohjanmaalla, Ilmajoella seppiä ja kellonrakentajia, jotka tulivat tunnetuiksi könninmestareina asumansa talon mukaan. Heidän kellonsa, tunnetuimpina kaappi- eli könnikellot, olivat ensimmäisiä suomalaisia merkkituotteita. Kellosuvun historia alkaa 1750-luvulla, kun heidän kellosepän töihin perehtynyt esi-isänsä Jaakko Könni (Königsbacka) osti Köningsbackan talon. 1760-luvulla alkoi kellojen merkittävä valmistus.
 |
| Könnien kello on esimerkiksi Valtioneuvoston linnassa. Public Domain by Lumijaguaari |
Jaakon poika Juho Könni peri isältään kellosepän ja maan-viljelijän taidot. Hänen viiden poikansa lisäksi verstaalla oli opissa lukuisia kisällejä ja oppipoikia. Kellon valmistus alkoikin saada massatuotannon piirteitä. Juho Könni myös kehitti kellojen valmistustekniikkaa tehokkaamaksi. 1800 Juho Könni sai Suomen Talousseuran hopeisen "Taito ja Toimi" mitallin.
Malliltaan könnikellot olivat siroja rokokootyylisiä mamsellikelloja. Nimitys tulee siitä, että niiden runko muistuttaa hameeseen pukeutuneen naisen vartaloa. Niitä on kehuttu muiden valmistajien kelloja kauniimmiksi. Kellokaappien alihankkijoita oli aina Järviseutua ja Keski-Pohjanmaata myöten.
Juhon pojasta Jakko Juhonpoika Könnistä tuli Suomen ensimmäinen tornikellojen rakentama. Jaakko Könnin kello on Valtioneuvoston linnassa ja myöhemmin hän sai itse Tsaarin myöntämän palkinnon 1820-luvulla. Hänen veljensä Juho Juhonpoika Könni laajensi kellotuotannon teolliseksi ja toimitti esimerkiksi Helsingin Tuomiokirkon kellon. Tehdaslaitos oli laaja ja oppipoikia ja työntekijöitä runsaasti. 1800-luvun puolivälissä tuotanto alkoi vähetä tuonnin ja halpojen käkikellojen (kukkuukellot) kilpailun myötä ja päättyi 1860-luvun alussa.
Osta sä poika se kukkuva kello, kukkuva kello, kukkuva kello.
Osta sä poika se kukkuva kello kamarisi seinälle kukkumaan!
Jotta mä tietäisin tunnin määrät, tunnin määrät, tunnin määrät.
Jotta mä tietäisin tunnin määrät, jotta en nukkuisi liikaa vaan.
Käkikellot
 |
| Käkikello 1780-luvulta. CC-BY-3.0 Deutsches Uhrenmuseum |
Usein kerrottu tarina kellon keksimisestä vuonna 1730 ei voi pitää paikkaansa, sillä kellon keksijä Anton Ketterer ei ollut tuolloin edes syntynyt. Lisäksi käkikello on varmasti vanhempaa alkuperää. Ensimmäiset mekaaniset käet oli valmistettu jo 1620-luvulla ja sen jälkeen yksittäisiä käkikelloja rakennettiin muutamia seuraavan vuosisadan aikana.
Alkuperäiset 1700-luvun Schwarzwaldilaiset käkikellot oli käsin rakennettu ja maalattu. 1700-luvulta 1800-luvun alkuun kellot rakennettiin mökin muotoisiksi. Vaikka mekanismi pysyi periaatteessa samana kello kävi 1800-luvulla ulkonäöllisen uudistuksen. Lisäksi niissä alettiin käyttää painokuvia käsin maalattujen kuvien sijasta.
Maassamme myydyt Schwartswaldin kellot eli joko käki- tai tupakellot olivat huokeita, mutta laadultaan melko heikkotekoisia. Niitä valmistettiin kotiseutunsa maalaistaloissa talvipuhteina lisäansioiksi. Kelloja valmistettiin Saksassa kaiken kaikkiaan miljoonia kappaleita.
1860-luvulta lähtien aina 1920-luvulle saakka kelloja rakennettiin eri tyylisuuntien mukaisesti. 1850 järjestettiin merkittävä kellonsuunnittelu kilpailu. Friedrich Eisenlohrin suunnittelemasta kellosta tuli matkamuistokellojen malli. Alettiin rakentaa myös vastaavaa kelloa ilman kukkuvaa käkeä.
Lisätietoja:
Könnin suku: kellot
Yle oppiminen: Könnikello (video)
Yle Areena: Kaappikello-oppia Puolangalla
Arvo Järvimäen kaappikellon rakennusohjeet
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti