Savupirtistä tasakattoon

Savutupa ja aitta.
Aarne Pietinen 1939. CC-BY-4.0

Hirsinen savupirtti tuli Suomeen rauta-kauden lopulla noin 900-luvulla. Se tuli meille idästä. Se ehti länteen vuoden 1000 tienoilla. Savupirtti lämpesi kiukaalla. Rautakauden ja keskiajan vaihteessa, 1200-luvulla meille levisi ensin Ruotsista ja sitten myös idästä savutupa, jossa oli muurattu uuni.  Itä-Suomessa sisään lämpeäviä eli savuisia rakennuksia oli vielä 1900-luvun alussa runsaasti.

Majasta pirttiin

900-luvulla Suomeen tulleet pirtit lämmitettiin luonnonkivistä kasatulla kiukaalla, joka rakennettiin huoneen nurkkaan. Pirtit olivat malliltaan tasasivuisia, eli neliskanttisia ja siinä oli matala oli loiva harjakatto. Ovi oli toisessa päädyssä. Joka seinä oli usein tasa pitkä. Sivuseinällä oli räppänä, josta savu meni ulos. Siitä tuli myös valoa sisälle. Savupirtti oli monitoimitila, johon koko perheen elämä keskittyi.

Savukiuas rovaniemeläisessä saunassa.
Photo by Yves Lemarcheix. PD.

Talvisaikaankin ovet oli avattava auki lämmitettäessä, jotta savu saatiin ulos. Tämä aiheutti vetoa. Lisäksi savu turmeli silmät ja aiheutti häkämyrkytys-riskin. Huoneet olivat myöskin savun jälkeen nokisia. Seiniä piti pestä tavallista useammin. Rakennettaessa alin hirsi laitettiin suoraan maan pinnalle, ilman perustuksia, mistä se lahosi vähitellen.

Kiuas oli siitä hyödyllinen, että se varasi lämpöä toisin kuin avoliesi. Kun kiuas oli nurkassa, pirtissä oli helpompi liikkua ja työskennellä. Tulipesän edessä oli usein liesi, jossa valmistettiin ruokaa kattilassa. Länsisuomalaiset paistoivat ruokaa monesti pannulla, mutta itäsuomalaiset käyttivät uunin nurkalla olevaa saviruukkua. Yön yli hehkuvat kekäleet kytivät tuhkan suojessa ja aamulla niillä sitten sytytettiin tuli. Kesäisin ruokaa laitettiin yleensä ulkosalla sen aikaisessa kesäkeittiössä eli majassa tai kodassa, paikoin vielä 1800-luvullakin. Silloin pirtti ei turhaan lämmennyt.

Pirtistä tupaan

Savutupa oli parempi versio pirtistä. Siinä myös pohjoismaalainen varakkaampi väki tapasi asua. Uuni muurattiin joko savella tai laastilla useimmiten edelleen luonnonkivistä. Siinä oli vaaka kanavia ilmalle. Tuli lämmitti uunin päälle muurattua suurta kivimassaa. Savutuvissa oli aiempaa korkeampi sisäkatto ja savu nousi yleensä tuvan katon rajaan. Siellä se sai olla tupaa lämmittämässä. Tämä uudenlainen uuni varasi lämpöä asuntoon pitemmäksi aikaa.  Kun tupa oli 4-5 metriä korkea, savuton tila saattoi olla jopa parimetriä tuvan ala osassa. Lämmityksen jälkeen savu päästettiin ulos katonläpi kulkevan puisen lakeistorven eli lakeisen kautta.

Uunin nurkalla oli varsi, jolla katon savuluukku avattiin.
Savutupa interiööri - Agathon Reinholm
Museovirasto CC-BY-4.0 (värejä muokattu)

Tupa vakiintui maassamme 1200-luvun puolivälissä. Sellaisia rakensivat ensinnä varakkaammat. Se oli myös vallitseva rakennustyyppi varhaisissa pappiloissa. Katon rajaan kertyvä savu ei samalla tavalla turmellut huonetilaa ja mahdollisti aiempaa enemmän sisutusta. Ulkokatto oli peitetty kaislalla, turpeella tai malkakatolla, joka koostui eräänlaisista puulaudoista. Turvekatolla saattoi kasvaa ruohoa. Pirttien akkunoissa saattoi olla liutettava luukku tai ne saatettiin olla peitetty sian rakoilla. Näistä saatiin valoa sisään päiväsaikaan. Pimeään aikaan poltettiin päreitä.

Savutuvat olivat maalaamattomia rakennuksia. Niissä ei ollut juurikaan irrallisia huonekkaluja, vaan seinustaa kiersivät penkit, jotka kävivät myös yösijoiksi. Seinässä olevien akkunoiden lisäksi valoa antoi uuni ja uunin nurkalla palanut päre. Myös pöydällä saattoi vesiastian päällä palaa päre. Tuvissa oli usein sisällä porsaita ja kanoja, joskus maalattialla jopa hevonen kuivattelemassa.

Raasutupa ja paritupa

Keskiaika oli savutupien kautta. Tuolloin lähinnä vain linnoissa oli täysin savuttomia huoneita. Kaupungeissa savutuvat olivat aluksi pääasiallinen rakennusmuoto. Turvekatoilla saattoi laiduntaa vuohia. Keskiajan loppupuolella kaupunkeihin alettiin rakentaa paritupia, joissa oli kaksi huonetta eteisen molemmilla puolin. Niihin tuli pienet lasitetetut ikkunat, alkeellinen savupiippu, puiset vesikourut ja perustukset. Näitä rakennuttivat ensin varakkaimmat porvarit.

1500-luvulla rakennettiin savutuvan rinnalle samaan pihapiiriin monesti toinenkin tupa. Saman katon alle rakennettuja paritupia alkoi ilmaantua maaseudulle 1600-luvulla. Siitä tuli vähitellen Suomen yleisin talotyyppi. Vuoden 1681 talontarkastussääntö näet määräsi, että taloilla piti olla asuintuvan lisäksi vierastupa. Pienempi huone saattoi toisinaan toimia myös aittana, saunana tai riihenä. Parituvan huoneiden välissä oli käytävä eli eteinen. Sen perälle syntyi myöhemmin usein kamari.

Paavo Ruotsalaisen kotitalo oli paritupa.
Photo by Isidorus Finn, CC-BY-3.0

Savupiippujen ja sitä myötä ns. uloslämpeävien rakennusten yleistyminen vaati tiiliteollisuuden kehittymistä. Savupiipullinen takka ilmaantui myöhäisellä keskiajalla. Varakkaissa osissa Länsi-Suomea muutos alkoi 1500-luvulla. Tuolloin sisäkatto aleni, kun savulle ei enää tarvinnut varata tilaa. Turun kaupungissa johto kamppanjoi savujohdollisten talojen puolesta jo 1600-luvulla. Kyse oli myös taloudellisesta asiasta, sillä savutuvan lämmitys vei vähemmän puita. Siksi köyhemmillä alueilla muutos oli hitaampaa.

Raasutupa eli takkatupa yleistyi 1700-luvulla. Se oli yhä yksihuoneinen asumus, toisin kuin varakkaampien pari-tuvat. Siinä oli savu-piippu, ikkunalasit ja kehittynyt vesikatto. Asumismukavuus kehittyi huomattavasti. Pimeä savutupa vaihtui vähitellen valoisaksi tuvaksi. Siinä meni parisataa vuotta.

Vähitellen paritupia alettiin jatkaa peräkamareilla. Vähitellen rakennettiin yhä useampia huoneita, jolloin tuvista alkoi tulla enemmän nykyaikaisten talojen kaltaisia. Niistä kehittyivät mm. kaksikerroksinen pohjalaistalo ja yhteen salvottu varsinaissuomalainen suurtalo, isoripi.

Kurssin (Kuortane) tuvan
takka juorurenkaineen. 
Kuva: Vilho Setälä
/ Museovirasto cc-by-4.0

Pohjalaistaloja rakennettiin 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle. Kaksikerroksiset talot olivat tyypillisiä nimenomaan Etelä-Pohjanmaalle. Rakentajien sanottiin ottaneen mallia kartanoista. Pohjois-Pohjanmaan talot olivat yleensä suorakaiteen muotoisia. Niissä oli usein korkea julkisivu, korkea satulakatto ja satalukatollinen kuisti. Pohjalalistalojen malli riippui aina paikkakunnasta. Viime vuosina on eletty jonkinlaista pohjalaistalojen renesanssia.

Rakennusperinteen hiljeneminen

Vanha rakennusperinne alkoi hajota 1940-luvulla maatalouden teknistyessä ja keskittyessä. 1940-luvulla maaseudun ja kaupunkien omakotirakentaminen ei enää eronnut suuresti. Talon pohjakaavaksi tuli neliönmallinen rintamamiestalo. Ne eroavat erityisesti asutusryppäinä muun rakennuskannan joukosta 1940-1950-luvun asuinalueilla.

Lopullisesti hitaasti muuttuva rakennusperinne katkesi 1960-luvulla, jolloin hävitettiin paljon vanhaa ja rakennettiin uuta muodikasta tilalle, tasakattoineen ja suurine ikkunoineen. Vanhojen rakennusten siipiin rakennettiin myös matalia ns. elintasosiipiä. Nämä uudet muotirakennukset sopivat valitetavan huonosti suomalaiseen ilmastoon.