Egyptiläinen fajanssi

Uuden valtakunnan aikainen fajanssivirtahepo
(1500-1300 eaa).  by Andreas Praefcke (for Public Use)

Egyptiläinen fajanssi muistuttaa hieman posliinia, mutta toisin kuin posliini, sitä ei valmisteta savesta vaan autiomaan kvartsipitoisesta hiekasta. Aikanaan fajanssia vietiin Eurooppaan ja Lähi-Itään. Sitä on löytynyt Skotlannista asti.

Egyptiläisen fajanssin oli ensimmäinen ihmisen valmistama materaali. Sen valmistus oli aikanaan hyvin edistynyt tekniikka, jonka kaltaisia omaksuttiin Euroopassa vasta uudella ajalla. Sitä onkin pidetty ensimmäisenä korkealaatuisena keramiikkana.  Kun ensimmäiset egyptiläiset fajanssi esineet valmistettiin noin 4000-3500 eaa Badarian kulttuuripiirissä egyptiläisellä kivikaudella, alkoi posliinin valmistus puolestaan Kiinassa vasta 600-luvulla jaa.

Egyptiläisen fajanssin lasitteen väri vaihteli vihreän ja sinisen eri sävyissä. Sitä käytettiinkin Siinain niemmaalla kaivettujen turkoosi- ja afganistanilaisten lapis lazul -korukivien korvikkeena. Sininen väri liitettiin Niiliin, taivaan vesiin ja Jumalten asuinpaikkoihin. Vihreä väri puolestaan oli kasvun ja uudelleen syntymän väri. Vanhimmat esimerkit fajanssista ovat jo esiklassiselta kaudelta eli ennen egyptiläisen korkeakulttuurin syntyä.

Egyptiläistä fajanssin pääraaka-aine on kvartsimurske tai kvartsipitoinen hiekka. Lisäksi valmistukseen käytettiin kalkkisälpäjauhetta, eri emäksisiä aineita ja piikalkkilasitetta. Alunperin emäksenä käytettiin poltetusta kasviaineksesta saatua tuhkaa, mutta ptolemaiosten aikakaudella hieman ennen ajan laskun alkua se korvattiin kokonaan natronilla eli sammutetulla soodalla. Lasitteen värityksenä käytetään kuparimineraaleja. Periaatteessa raaka-aineita oli saatavana paikallisesti, mutta niitä myös tuotiin.



Scrabee-amuletti 1300-luvulta eaa. CC-BY-2.5
by Wikipedia Loves Art participant "trish"

Fajanssin valmistusvaiheita olivat muotoilu, puristus ja hionta olivat tärkeimmät fajanssin valmistuksen vaiheet. Raaputusta ja hankausta käytettiin pinnan tasoitukseen esi- ja varhaisdynastisilla kausilla. Esidynastisen kauden fajanssia valmistettiin kylmätekniikalla raaputtamalla ja hiomalla, mikä muistutti enemmän kivenkäsittelyä kuin lasia tai keramiikkaa.

Keskivaltakunnan aikana fajanssin valmistus kehittyi. Syntyi marmoroitu fajanssi, joka saatiin aikaan lasitetta varioimalla. Fajanssi esineitä muotoiltiin ytimen ympärille ja toisinaan ytimen ja lasituksen väliin muodostui erillinen kerros.  Keskivaltakunnan loppupuolella syntyi uusia tekniikoita kuten koristeleikkaus, -upotus ja -pinnoitus, joista tuli suosittuja uuden valtakunnan aikana. Uuden valtakunnan aikana fajanssisormuksia, -helmiä ja -amuletteja valmistettiin yhdistelemällä eri valu- ja muotoilutekniikoita.

 

Keittokirjoja antiikista uudelle ajalle

Keittokirja on kokoelma ruoanvalmistukseen liittyviä ohjeita. Alunperin ne olivat kokkien kirjoja toisille kokeille tai yleensä vain kuvauksia ruoanlaitosta ja vasta myöhemmin niistä tuli nykyaikaisia tavalliselle kansalle suunnattuja arkisia oppaita.

Vanhimmat kuvaukset ruoanlaitosta lienevät peräisin muinaisesta Kiinasta ja Kaksois-virranmaasta. Muinaisina aikoina keittotaito ei ehkä ollut suosituin kuvauksen kohde, mutta joitakin on silti säilynyt. Ne kuten myös suurin osa keittokirjojen historia koostuu teoksista joita voisi kutsua nykyisin  "haute cousine" eli ruoanlaiton taiteeksi. Antiikin kreikkalaisesta keittiöstä on myös säilynyt tarkka ruoanlaiton kuvaus esimerkiksi 300-luvun (jaa) Deipnosophistae-teoksessa, joka käsittelee varsinaisesti aikakauden kirjallista elämää.

Vanhin Euroopassa säilynyt keittotaidon opas oli perimätiedon mukaan roomalaisen herkuttelijan Marcus Cavius Apicuksen kirjoittama. Se, kuka keittokirjan todella kirjoitti, ei ole varmaa. Joka tapauksessa keittokirjakokoelma nimeltä 'Kokkien kuninkaasta' - De re coquinaria, kulkee Apicuksen nimellä. Antiikin aikana hänen nimiinsä oli laitettu joitakin reseptejäkin.  Toinen Apicukseen viiittaava teos, Vinidariuksen kirjoittama "tasku-Apicus", Apici Excerpta a Vinidario on kirjoitettu vasta frankkien valtakaudella, 700-luvulla.

900-luvulla kirjoitettiin vanhin tunnettu arabilalainen keittokirja, al-Warraqin kokoama al-Kitab al-Ṭabīḫ ja 1200-luvulla sen lähin seuraaja al-Baghdadin miltei saman niminen Kitab al-Ṭabīḫ (ruokalajien kirja). Jälkimmäinen on säilynyt vain Turkissa, jossa se oli vuosisatoja suosituin keittokirja. Samalla vuosisadalla mongoliruhtinas Kublai-kaanin hovikokki Huou kirjoitti reseptikokoelman "Mitä on tärkeä tietää syömisestä ja juomisesta".  Reseptit ovat lähinnä keittoja ja lisäksi teoksessa on kotitalouden hoito ohjeita.

Keskiaikaisia eurooppalaisia keittotaidon oppaita

'Beware of green sallettes and rawe fruytes for they wyll make your soverayne seke.' 

- The Boke of Kervynge (Paistinleikkaajan kirja), 1500 -

Euroopassa on juuri näillä main aukko keittokirjahistoriassa. Vanhimmat tunnetut keskiajan reseptit ovat tanskalaisesta noin 1300 valmistuneesta käsikirjoituksesta, joka tosin näyttää olevan vanhempien käsikirjoitusten kopio. Silti keskiajalta tähän päivään on säilynyt noin 50 eri teosta.

Monet keskiajan keittokirjoista olivat paitsi ruoanlaiton oppaita, myös ravintotieteellisiä ohjekirjoja. Luostarien ja kartanoiden puutarhoissa kasvatettuja yrttejä käytettiin paitsi maustamiseen myös terveyden edistämiseen. Kuten edeltävässä lainauksessa todetaan, vihannesten ja hedelmien ei välttämättä uskottu olevan kovin terveellisiä. Sana resepti ei vain sattumalta merkitse sekä lääkemääräystä että ruokaohjeita, sillä keskiajalla lääkemääys oli ruokaohje, kun terveyttä hoidettiin lähinnä ravinnolla.

Huolimatta joistain nykynäkökulmasta erikoisista näkemyksistä, keskiajan ruokavaliota pidetään sangen terveellisenä. Ruokavalio olikin ehkä jopa terveelli-sempi kuin suosittu Välimeren ruokavalio. Viljan käsittely taidosta johtuen val-koisia jauhoja ei ollut juuri tarjolla rikkaampienkaan pöydissä ja sokeri ei oikeas-taan kuulunut ruokavalioon lainkaan. Vihaneksia syötiin joistakin väheksyvistä kommenteista huolimatta runsaasti jo paastonkin vuoksi. Myös eläinkunnan tuotteet kuuluivat kohtuudella ruokavalioon.

Koska keskiaikaiset keittotaidon oppaat oli tarkoitettu muistin avuksi keittiömestareille, ne eivät ole samalla tavoin yksityiskohtaisia kuin nykyajan keittokirjat. Lukijan oletettiin ymmärtävän vähemmälläkin ja osaavan päätellä ruoka-aineiden suhteet ja maustamisen itsekin.

Eniten keittokirjoja on 1300-luvulta alasaksiksi ja yläsaksaksi eli keskiajan saksaksi. Niiden joukossa on sellaisia teoksia kuin Daz buch von guter spise  (Hyvän maustamisen kirja) ja Kuchenmeysterey (Keittiötaidosta). Jälkimmäi-sestä tuli myöhemmin vuonna 1489 myös ensimmäinen saksalainen painettu keittokirja.

Sivu Le Vianderin 1400-luvun painoksesta

Ranskalaisen keittiotaidon piiristä tunne-tuimmat 1300-luvun teokset lienevät Le Viandier de Taillevent ja Le Ménagier De Paris (Ranskalainen talous). Jälkimmäisen uskotaan kokeneemman aviomiehen kirjoittaneen nuoren vaimonsa oppaaksi vaimouteen, kodinhoitoon, lääkintään ja ruoan-laittoon. Teoksen johtoajatus on vaimon kuuliaisuus. Taillevent oli keski-aikainen kokki Guillaume Tirel, joka tosin syntyi vasta 10 vuotta ensimmäisen Le Viander-version (n. 1300) jälkeen. Vanhin englanninkielinen keittokirja oli ku-ningas Rikhard toisen hovissa 1300-luvun viime vuosina keskiajan englanniksi  kirjoitettu Forme of Cury (Keittotaidon lajeista). Nimitys cury tulee ranskalaisesta cuire-sanasta. 

1300-luvun katalaaniksi julkaistiin Libre de Sent Soví (Pyhän Sofian kirja). Keskiajan ja renesanssi keittiön suurkulttuurista Italiasta tulee monia eri teoksia, joista vanhin oli 1200-luvun Napolissa kirjoitettu Liber de coquina (Keittokirja).   Merkittävimmät puolestaan olivat venetsialainen Libro del Cuoco (Kokinkirja) ja ensimmäinen painettu keittokirja 1475 julkaistu Bartolema Scappin De honesta voluptate (Rehellisestä nautinnosta). Se oli ensimmäinen renesanssin keittokirja ja keskiajan italialaisen keittiön päätös. Ensimmäinen painettu englantilainen keittokirja  oli puolestaan R. Pynson'in The Boke of Cokery (Keittokirja).

Perheen emännille

Vaikka jo Le Menagier ja espanjalainen 1500-luvun opas Manual de mujeres (Opas naisille) sekä useat 1500-luvulla julkaistut englanninkieliset teokset oli tarkoitettu perheen emännille, tiettävästi ensimmäinen naisen kirjoittama keittokirja oli muutoin tuntemattoman saksalaisen keittäjättären Das Kochbuch der Sabina Welserin eli Sabina Waiserin keittokirja vuodelta 1553. Hän lienee ollut tunnettua porvarissukua Augsburgista. 

Hannah Glassen keittokirja

Varhaista naisten kirjoittamaa keittokirjallisuutta ovat myös taloudenhoitaja ja koulunemäntä Hannah Wooleyn 1600-luvulla kirjoittamat The Ladies Directory (Rouvien lista), The Cooks Guide (kokin opas) ja The Queen-like Closet or Rich Cabinet (Kuningattarmainen komero). Wooley kirjoitti kirjat jäätyään leskeksi hyödyntäen laajaa tietämystään taloudenhoidosta. Lisäksi hänen perheessään oli ollut parantajia, joten hän oli perehtynyt myös lääketieteeseen. Silti Wooleynkin kirjat on selkeästi suunnattu parhaimmille piireille.

1700-luvun Englannissa ilmestyi useita kodinhoidollisia teoksia, jotka oli tarkoitettu sivistyneille talous-mamselleille ja taloudenhoitajille. Kokemattomille perheenemännille ja palvelusväelle suunnattuja kirjoja kirjoittivat Hannah Glasse, Elizabeth Roffald ja Maria Rundell. Aikanaan suosituin ja pitemmän päälle merkittävin on keittäjä Hannah Glassen 1740-luvulla ensikertaa ilmestynyt The Art of Cookery Made Plain and Easy (Yksinkertainen ja helppo keittotaito), joka oli pitkään suosittu ja josta otettiin lisäpainoksia vielä vuosisata ensipainoksen jälkeen. Häntä on kutsuttu modernien englantilaisten ruokakutsujen äidiksi.

Hjelpredan kuvitusta 1755.

1750-luvulla julkaistiin myös ruotsalainen Kajsa Wargin teos Hjelpreda I hushållningen för unga Fruentimber, joka oli hyvin suosittu myös Suomessa. Se muistutti sisällöltään englantilaisia sisariaan, tosin pohjoismaisin korostuksin. Monet kirjan ruokalajeista ovat osa perinteistä skandinaavista keittiötä ja keittokirjaa pidetään usein ruotsalaisen husmanskost-keittiön synnyttäjänä. Tanskassa keittokirjoja oli julkaistu jo aikaisemminkin esimerkiksi 1616 Koge Bog. Ensimmäinen amerikkalainen keittokirja oli Amelia Simmonsin aivan 1700-luvun lopulla julkaistu American Cookery.

Sivistyksen edistys on saavutettu keittotaidon edistyksellä.

-Fannie Farmer (pdf) -

Eliza Actonin 1845 julkaistu Modern Cookery for Private Families oli ensimmäinen (englanninkielinen) keittokirja, jossa oli nykyisen kaltaiset ruoka-aine, määrä ja ajankäyttö ohjeet järjestelmällisessä ja selkeässä muodossa. Nykyaikaisen reseptinkirjoituksen äiti oli vastaavasti Fannie Merrit Farmer. Hän opetti kotitaloutta Bostonissa ja kirjoitti 1896 julkaistun maineikkaan keittokirjan Boston Cooking School Cook Book. Hänen suhteensa keittotaitoon oli hyvin tieteellinen ja ensi kertaa resepteissä oli tarkat mitat.


Lisätietoa ja uusia näkemyksiä:

Adam Copnik: What's the Recipe?
Online (historical) Cookbooks (ennen 1700-lukua julkaistuja)
Kim Yerin: Cookbooks as a Historical Source

Keskiajan kirjastoista

 Kirjasto- ja arkistolaitos on miltei yhtä vanha kuin kirjoitustaitokin. Keskiajalla niin islamilaiset kuin kristilliset kirjastotkin auttoivat säilyttämään antiikin aarteita ja uudempiakin tekstejä myöhemmille lukijoille. Samalla ne olivat aikauden oppineisuuden keskuksia.



Varhaiskristillinen koodeksi Naghammarista (Egyptistä).



Keskiajalla kirjat olivat jo saaneet nykyisen ulkoasunsa. Ennen kirjapaino-taidon omaksumista käsinkopioidut niteet tunnetaan koodek-seina. Koodeksin historia alkaa ensim-mäisellä vuosisadalla.

Vielä Herculeumin raunioista löydetystä Papyrusten talon kirjastosta löydetyt teokset (79 jaa) ovat kaikki kääröjä, mutta 300-luvun lopulta säilyneet Naghammarin tekstit puolestaan ovat jo kaikki papyruskoodekseja. Useimmat niistä teoksista, joita ei käännetty kääröistä koodekseiksi varhaisella keskiajalla, 400-800-luvuilla hävisivät jälkipolvilta.

Koodeksi oli kätevä, sillä sen pystyi avaamaan miltä sivulta tahansa, sivut saattoi käyttää molemmin puolin ja tukevat kannet suojasivat kirjaa. Suurin osa varhaisista koodekseista on kirjoitettu papyrukselle, mutta sen harvinaistuttua alettiin suosia nahasta valmistettuja pergamenttia tai velliiniä. Papyrus oli materiaalina haurasta ja sitä piti tuoda Egyptistä saakka.


Arabialaiset kirjastot

Islamilaiset kirjastot sijaitsivat yksityiskodeissa, moskeijojen yhteydessä tai yliopistoissa. Yliopistoja oli ympäri islamilaisen maailman Marokosta Bangla-deshiin. Vanhin ja kenties myös suurin moskeijan yhteydessä sijainnut Aleppon Sufiya käsitti laajat kokoelmat, joita olivat kartuttaneet muun muassa kaupungin hallitsijat. Monet Lähi-Idän islamilaisten kirjastojen aarteet tuhoutuivat mongo-lien valloituksen aikana tai siirrettiin sittemmin Eurooppaan.

700-luvulle tultaessa ensin persialaiset ja sitten arabit olivat omaksuneet Kiinas-ta paperinvalmistustaidon. Bagdadissa toimi paperimylly jo 794. 800-luvulla moniin islamilaisiin kaupunkeihin ilmaantui julkisia kirjastoja. Niiden nimitys dar al-'ilm tarkoittaa tieteiden salia ja islamilaiset lahkot tukivat niitä sekä tuodakseen omia oppineitaan tutuiksi että valistaakseen ihmisiä maallisista tieteistä. Osa kirjastoista oli ylellisiä laitoksia ja niissä saattoi olla jopa laajat puutarhat, paratiisin vertauskuvat.

Kuten myöhäisantiikin kirjastoissa, myös islamilaisissa kirjastoissa oli yleensä useita palkattuja kopioitsijoita ja myös kääntäjiä. Heidän tehtävänään oli kääntää klassista persialaista, kreikkalaista, latinalaista ja sanskriitin kielistä kirjoitusta uudelle oppineisuuden kielelle eli arabiaksi. Tämä kirjastojen kukoistuskausi loppui mongolivalloitukseen.

Timbuktun arvokkaita tieteellisiä käsikirjoituksia.

Timbuktun todelliset aarteet

Moni muistaa länsi-afrikkalaisen Timbuktun kaupungin Afrikan tähti-pelistä, jossa etsittiin jalokiviä. Kaupungin todelliset aarteet ovat ulkoisesti vaatimatto-mampia, mutta todelli-suudessa mittaamat-toman arvokkaita.

Eräs merkittävin mongolivallankumouksen aikana säilyneistä kirjastoista on Timbuktun yliopiston, kolmen madrassah'n kirjakokoelma, jota lukemattomat sukupolvet ovat huolella säilöneet kodeissaan. Kampukset eli oppimiskeskukset (madrassah) sijaitsivat Djinguerebergin, Mezquita Sidin ja Sankoren moskeijojen yhteydessä. Niissä oli opetusta alkeisopetuksesta ja koraanikoulusta aina Yliopistoon saakka. Pääosin opetus seurasi koraanin periaatteita, vaikka myös maallisiin tieteisiin perehdyttiin huolella.

Kaupunki ja sen kolmoisyliopisto olivat islamilaisen oppineisuuden tärkein keskus 1200-1600-luvuilla. Kaupunki kävi ahkerasti kirjakauppaa muun islamilaisen maailman kanssa. 1400-1500-luvuilla kaupunki oli tieteen, taiteen ja uskonnollisen oppineisuuden keskus. Hallitsijoiden tuella yliopistossa luotiin tuhansia uusia käsikirjoituksia eri elämän alueilta. Kolmessa mardassahissa oli yhteensä 25 000 opiskelijaa.

Sankore Mardassah. CC-BY-2.5 Baz Lecocq

Oppineisuus kulki monesti tärkeiden sukujen suojeluksessa, jotka tukivat opintoja ja tarjoivat opiskelijoille majoitusta. Vaikka pohja islami-laiselle opetukselle tuotiin muualta, länsiafrikkalainen oppineisuus sai oman erityisen luonteen. Kaupan-käynnin ansiosta oppineet liikkuivat Timbuktusta sen kauppakumppa-neihin ja takaisin. Sunni Alin Songhay-valtakunnan ja marokko-laisten valloitusten aikana, 1400-1500-luvuilla monet oppineet pakenivatkin läheiseen Wallataan. Koulutus rapistui vähitellen, mutta säilytti kuitenkin merkittävä aseman 1800-luvulle saakka.

Kaupungin sadattuhannet käsikirjoitukset eivät suinkaan hävinneet yliopiston rapistuttua. Tutkijoiden iloksi sadat paikalliset suvut ovat huolella säilyttäneet arvokkaita kirjoituksia salaisissa maanalaisissa kätköissä. Peräti 700 000 käsikirjoitusta on nyt koottu useaan paikalliseen kirjastoon. Tänä päivänä Timbuktussa on ainakin 60 yksityistä ja julkista kirjastoa. Huolimatta kuivasta ilmastosta, käsikirjoitukset ovat hauraita ja niitä saatetaan varastaa. Suurin osa teksteistä on kirjoitettu arabiaksi arabialaisin aakkosin.

Keskiajan Eurooppalaiset kirjastot

Keskiajan Euroopassa kirjastot sijaitsivat useimmiten luostarien tai toisinaan myös yliopistojen yhteydessä. Roomalaisvallan aikana suositut yksityiskirjastot katosivat vähitellen. Keskusvallan heiketessä yhä harvempien kartanoiden (villa) kirjastoja ylläpidettiin. Kirjastot olivat myös hyökkäyksille alttiiden yksityis-kotien tulipaloillealtein osa. Yksityiskirjastot palasivatkin uudestaan muotiin vasta renesanssin aikana.

Malatestianan kirjaston avajaiset.

Luostareissa kopioitiin innokkaasti erilaisia teoksia, jotka eivät suinkaan kaikki olleet luonteeltaan uskonnollisia. Filosofinen ajattelu ja luonnontieteet kiinnos-tivat myös keskiajan oppineita.

Keskiajan kirjastojen suunnitelusta huomaa, että käsinkopioidut teokset olivat arvokkaita. Kirjat kahlittiin usein hyllyihin, arkkuihin tai lukupulpetteihin. Englantilaisissa kirjastoissa kirjahyllyt olivat yleensä sivuseinillä. Manner-Euroopan kirjastoissa ne puolestaan sijoitettiin kohtisuoraan seiniä vastaan.

Kirjojen suuresta arvosta huolimatta kirjastot usein lainasivat kirjoja takuuta (rahallista tai arvotavaraa) vastaan. Kirjoja lainattiin mieluusti etenkin kunkin luostarilaitoksen sisällä. Lainauskäytännöissä näkyi kunkin luostarilaitoksen teologinen perusta. Esimerkiksi fransiskaaniluostarit eivät vaatineet toisiltaan takeita johtuen heidän luostarilaitoksensa köyhyyttä korostavasta luonteesta.

Lainauksessa oli kyse muustakin kuin toisen luostarin oppineiden tilaisuudesta lukea teos. Usein kirja myös kopioitiin lainaavan luostarin kokoelmiin ennen palauttamista. Koska monesti kirjoja lainattiin toisiaan vastaan molempien luostareiden kirjastojen kokoelmat karttuivat yhtälailla. Merkittävä edistysaskel kirjastolaitoksen kehtiyksessä oli 1200-luvun Britanniassa tehty luostarikirjastojen yhteisluettelo Registrum librorum angliaen. Keskiajan yliopistojen yhteyteen kirjastoja syntyi 1200-1400-luvuilla mm. Sorbonneen (Pariisi) 1257, Oxfordiin 1320 ja Cambridgeen 1458.

Moderni eurooppalainen kirjastolaitos syntyi Koillis-Italiassa Casenan kaupun-gissa.  Biblioteca Malatestiana rakennettiin 1400-luvun puolivälissä. Se oli ensimmäinen eurooppalainen julkinen kirjasto antiikin aikojen jälkeen. Samalla se on myös eräs pisimpään palvelleista julkisista kirjastoissa, sillä se on ollut auki jo yli 550 vuoden ajan. Kirjasto on saanut nimensä perustajaltaan Domenico Malatestalta (kuvassa vaimoineen) ja edustaa arkkitehtuuriltaan italialaista renesanssia.