Liinahamppu

Hamppu on viimeaikoina noussut muodikkaaksi erikoiskuiduksi. Samalla kuitenkin unohdetaan, että varsinkin karjalaiset ovat viljelleet liinaa jo tuhansien vuosien ajana. Suomessa oli oma maatiaishamppulajike ja sitä viljeltiinkin 1970-luvulle saakka. Se tuotti sekä kuitua että siemeniä pohjoisen pitkinä päivinä. Kun 1990-luvulla viljelyä yritettiin aloittaa uudelleen, siemenpankissa säilytetyt siemenet eivät kuitenkaan enää itäneet.

Hampulla on 1930-luvulta lähtien ollut huono maine, koska päihdekäyttöä korostettiin. Päihdehamppu on kuitenkin eri kasvi kuin kuitua ja siemeniä tuottava hyötyhamppu. Päihteelliset ominaisuudet ovat alunperin peräisin intianhampusta (cannabis sativa indica), kun taas hyötyhamppu on eurooppalainen hamppu (cannbis sativa sativa), jolla ei alun alkaenkaan ole ollut päihteellisiä ominaisuuksia. 1800-luvulla hamppu tunnettiinkin lähinnä erinomaisena köysien ja purjeiden raaka-aineena ja vielä 1900-luvun alussa siitä kehiteltiin vaihtoehtoista polttoainetta ja muovien raaka-ainetta.

Jotkut väittävätkin, että hampun mustamaalauksen taustalla olisivat Yhdysvaltain öljy- ja puuvillateollisuus, joiden vakava kilpailija se olisi. Myös kemianteollisuudella on ehdotettu olevan sormensa pelissä varsin vähän kemikaaleja viljelykseensä tarvitsevan hampun hyljeksimisessä. Euroopassa hampun viljely ei olekaan ollut niin suuri ongelma kuin Yhdysvalloissa, jossa myös vaarattoman hyötyhampun viljely on edelleen kielletty. Tavallisia hampputuotteita saa kuitenkin Pohjois-Amerikkaankin viedä.

Ongelma on, että tietämys hyötyhampusta on unohtunut ja hamppu mielletäänkin meillä lähinnä vaaralliseksi päihteeksi. Tavalliset kansalaiset ovat hermostuneet myös hyötyhampun viljelystä ja tehneet poliisille tarpeettomia ilmoituksia. Ongelma on, että kuituhamppu näyttää päihdehampulta, vaikkei se varsinaisesti päihdyttäviä aineita sisälläkään. Sen viljely on Euroopassakin valvottua, eli viljelystä täytyy tehdä viranomaisille ilmoitus. Luvanvaraista se ei kuitenkaan ole.

Mielestäni olisikin hyvä alkaa käyttää hyötyhampusta perinteistä suomalaista nimitystä liinaa, jonka merkitys on monilta unohtunut ja puhua mari- huanasta, kun tarkoitetaan laitonta päihdekasvia. Ongelmana on myös meillä tiedon sekoitus eli missä tietoa laillisesta hampusta halutaan levittää, sekoittuu mukaan keskusteluun helposti päihteen laillistamisen kannattajia ja asiallisetkin sivut muuttuvat poliittiseksi julistukseksi. Päihdekasvin laillistaminen ja hyötyhampun hyödyntäminen ovat kuitenkin kaksi täysin erillistä ja toisistaan riippumatonta asiaa. Liinaa on aivan liian kauan lyöty päihdekasvin huumaavuuden vuoksi.

Liina piti aina kylvää juhannusaattona.
Silloin sai siitä parhaan sadon
ja muutenkin se oli isiltä peritty tapa.
- Nilsiä. E. Horttanainen, KRK 94:707.1935

Liina on näet aivan mainio kasvi. Se ei juurikaan tarvitse tuholaistorjuntaa, eivätkä rikkaruohotkaan kasva sen varjossa. Sopivat lajikkeet tuottavat sekä hienoa, puuvillaa korvaavaa kuitua että siemeniä, joista saadaan sekä terveellistä öljyä sekä kananmunan veroista valkuaista. Siemenen valkuainen onkin parempaa kuin soijasta saatu, sillä se sisältää kaikkia ihmisen tarvitsemia valkuaisaineita, kun soijasta uupuu yksi. Siemenöljy on lähes yhtä terveellistä kuin rypsiöljy ja sisältää paljon hyödyllistä omega-3:a.

Liinan viljelyyn liittyy paljon vähemmän ongelmia kuin puuvillan viljelyyn. Puuvilla vaatii suuria lannoitemääriä ja torjunta-aine pitoisuuksia tuottaakseen hyvää satoa. Liina, kuten jo edellä mainittiin, kasvaa vähemmälläkin huomiolla, eikä kärsi tuholaisista. Luomupuuvilla onkin melko arvokasta, juuri heikommasta satoisuudesta johtuen. Liinakuituja voidaan käyttää myös paperin valmistukseen (alkuperäiset painetut raamatut oli painettu liinapaperille) ja siitä voi valmistaa jopa luonnonmukaista muovia. Se on eräs tulevaisuuden lupaus keinomateriaalien korvaajana.

Liina on kaksikotinen, eli sillä on erikseen hede- ja emikasvit. Hienointa kuitua saatiin ajoissa korjatuista hedekasveista. Näiden hede- eli koirasliinojen korjaamista kesällä kutsuttiin aiemmin koirimiseksi. Emikasvit jätettiin kasvamaan ja tuottamaan siemensatoa. Syksyllä niistä saatiin sitten karkeampaa kuitua. Alunperin kullankaivajien levikset (farkut) valmistettiin juuri indikolla värjätystä kestävästä liinakankaasta ja vasta myöhemmin materiaaliksi tuli heikompi puuvilla ja värit vaihtuivat keinoväreiksi. Vanhastaan liinaa käsiteltiin melko samalla tavoin kuin pellavaa eli sitä liotettiin ja loukutettiin sekä lopuksi harjattiin.

Räätälöity jakkupuku

Jakkupuvun historia juontaa juurensa 1660-luvulle, jolloin naisten muotiin lainattiin ensi kertaa vaatteita miesten vaatekaapista. Tuolloin syntyi kaksiosainen ratsastusasu, johon kuului hame ja miesten vaatevarastosta tyylillisesti lainattu jakku.

Pian ratsastusasuja käytettiin kaikissa erilaisissa käytännöllisiin tarpeisiin. Tämän jakun alla ei kuitenkaan käytetty erillistä paitaa, vaan jakku oli napitettu kiinni ja sen alla pidettiin alusvaatteita.

Jakusta ja hameesta koostuvat kaksiosaiset kävelypuvut yleistyivät vähitellen 1800-luvun aikana. Jakku oli kuitenkin pikemminkin yläosa ja vasta 1890-luvulla yleistyi esillä pidettävän paitapuseron käyttäminen sen alla. Aiemmin jakun alla oli toisinaan 1800-luvun alussa käyttöön tullut paidake (chemisette), joka koostui lähinnä kauluksesta ja kopioi miesten paidan vaikutelmaa tyylillisesti, joskaan ei käyttötarkoituksellisesti.

1890-luvun uusi tyyli syntyi naisasianaisten lainatesssa tyylinsä miesten vaatekaapista, jolloin muotiin tuli räätälintyyli (tailor made). Miesten pukeutumistyyliä omaksumalla pyrittiin vertauskuvallisesti saamaan haltuun heidän valtansa. Näiden kaapista lainattiin muutakin kuin jakun kaavoitus, joka tuolloin muuttui merkittävästi koko aiemman 1800-luvun käytössä olleesta kaavoitustavasta.

Suurimman osan 1800-lukua naisten ja miesten vaatteet oli kaavoitettu hyvin eri tavoilla. Nyt miesten paitojen, jakkujen ja takkien kaavoihin lisättiin naiselliset muotolaskokset ja näin saatiin aiemmin vain miesten käytössä olleet kaavoitukset istumaan naisten vartalolle.  Jakkupuvun käyttö yleistyi 1920-luvulta lähtien, erityisesti työssäkäyvien nuorten naisten parissa. Pian jakkupuvusta oli tullut suosituin naisten päivävaate.

Housut olivat tulleet käyttöön pyöräily- ja urheiluharrastusten myötä vuosisadan vaihteessa. 1920-luvulla oli joukko naisia (garçonnes eli naiselliset pojat), jotka pukeutuivat poikamaisesti miesten vaatteisiin hameiden sijasta. Marlene Dietrich oli tunnettu naisellisesta smokistaan.

Sodan aikana naiset jalkautuivat miesten töihin ja muodissa oli käytännöllinen, miesmäinen pukeutuminen. Jakkupuku otti uuden askeleen pois naisellisuudesta kohti asiallisuutta. Sodan jälkeen palattiin kuitenkin vielä naiselliseen tyyliin, joka sitten muuttui vähitellen 1960-1970-lukujen aikana kohti asiallisempaa business tyyliä. 1980-luvulla voimaa haettiin korostetuista olkapäistä.

Housujen käyttö yleistyi naisten parissa vasta sodan jälkeen, lähinnä 1960-1970-luvuilla. Vielä 1970-luvulla vanhoilliset esimiehet saattoivat Suomessa vaatia naisalaisiltaan hameen käyttöä. Vasta 1980-luvulla vanhoillisimmatkin olivat joutuneet hyväksymään housujen käytön jopa työelämässä.

Kuuluisampia jakkupuvun sovelluksia on Coco Channelin 1950-luvulla luoma versio siitä. Chanel jakkupuvut olivat olleet suosittuja jo 1920-luvulla ja Coco kruunasi sodan jälkeisen paluunsa uudella yhdistelmällä, josta tuli välitön hitti. Alkuperäinen 1954 Chanelin jakkupuku koostui neuletakista (cardigan) ja siihen sopivasta hameesta. Sittemmin samantyylisiä neliskanttisia jakkupukuja alettiin myös ompelemaan villakankaista.

Blogi 1-vuotta

Blogi syntyi vuosi sitten ja sen johdosta ajattelin kertoa hieman jotain minusta, sen kirjoittajasta ja kirjoitusten syntyprosessista.

Kuka olen? Olen kolmatta vuosikymmentänsä läpikahlaava naishenkilö, joka asustaa suuressa kaupungissa, mutta haaveilee maalaiselämästä. Olen aina rakastanut luontoa, historiaa ja satuja eli kaikenlaisia mielikuvituksellisia tarinoita.

Mitä teen? Työskentelen asiakaspalvelussa ja olen työpaikan virallinen nörtti. Sen vastapainoksi on kiva tehdä tyttömäisiä juttuja.

Miksi pidän blogia? Innostun usein selvittämään jotain asiaa perinpohjin ja sitten tiedän siitä asiasta (hetkellisesti) aika paljon. Tuntui järkevältä kirjata muistiin, mitä olin asiasta oppinut ja kun kirjaan sen muistiin, miksen jakaisi samalla muillekin.


Miten jutut syntyvät? Yleensä innostun jostain aiheesta ja sitten lueskelen siitä ja kirjoitan ylös, mitä löydän. Jotkut blogin jutut on alunperin kirjoitettu kuukausia ennen julkaisua. Toiset saattaa olla kirjoitettu vain vähän ennen. Alkuperäinen julkaisupäivä saattaa siirtyä, kun ajankohtaan tulee joku kiinnostavampi ja siihen sopivampi juttu.

Useimpia muokkaan vielä vähän ennen julkaisupäivää. Olen opiskellut historiaa, mikä sitten näkyy näiden juttujen sisällössä. Tykkään penkoa asioiden alkuperiä ja juuria. Laadultaan jutut eivät kuitenkaan ole mitenkään tieteellisiä, vaikka pyrinkin julkaisemaan myös lähteeni, joko linkkeinä tekstin seassa tai sen lopuksi.

Esimerkiksi mehendi-juttu piti alunperin julkaistavan alkusyksystä 2010, mutta se siirtyi lopulta alkukeväälle 2011. Jouluhauesta taas taisin kirjoittaa vasta aivan joulukuun alussa. En enää muistakaan, mikä juttu sen tieltä siirtyi. Toisaalta ensijouluksi on jo kirjoitettu jotakin... Erityisesti vuotuisjuhliin tarkoitettuja juttuja taitaa olla kirjoitettu jo vuodelle 2013, koska niille sopivat päivämäärät olivat jo varattuja.

Kuvien suhteen haluan yleensä kunnioittaa kuvan tekijän oikeuksia. Yleensä kuvat joita käytän ovat joko julkisia tai kuvaajan vapaaseeen käyttöön luovuttamia. Pyrin tarkistamaan tilanteen, mutta aina on mahdollista, että joku julkaisee toisen henkilön kuvan omanaan. Suosin historiallisia kuvia, jos mahdollista, sillä niiden oikeudet ovat selkeämmin julkiset ja ne sopivat myös blogini tyyliin.

Laiska puutarhuri syö terveellisiä rikkaruohoja

Nokkonen (urtica dioica) tuo lapsuuden kiusa, joka pisteli sääriä ikävästi, on oikeastaan aivan ihmeellinen kasvi. Sitä pidetään ensimmäisenä suomalaisten tuntema kuitukasvina, josta myös valmistettiin Euroopassa uniformuja sodan aikana. Meillä se on tunnettu kuitukasvina kivikaudelta saakka. Andersenin sadussakin sisko kutoi veljilleen hienon hienot nokkospaidat. Kuituna se on pellavaa pehmoisempaa, vaikka käsittely on samantapaista - liotusta ja karkean osan erottelua (loukuttamista). Ravintona se on hurjan rikasta, sisältäähän se c-vitamiinia viisinkertaisesti appelsiiniin nähden, kalsiumia kolminkertaisesti maitoon nähden ja rautaa seitsenkertaisesti pinattiin nähden. Lisäksi rauta imeytyy tehokkaasti, koska siinä ei ole pinaatin imeytymistä estäviä aineita ja imeytymiseen tarvittava c-vitamiinikin on mukana omasta takaa.

Kaiken lisäksi nokkosta ei juuri tarvitse kasvattaa, sillä viihtyessään se kyllä pitää itse puolensa, kuten jokainen siitä eroon yrittänyt tietää. Älä edes yritä päästä siitä eroon, sillä jos nokkonen kotiutuu, sitä kannattaa hyödyttää. Runsas nitraattisella paikalta (esim. huusin tai navetan takaa) sitä ei kannata kerätä ruuaksi, vaan hyödyntää luomulannoitteiden valmistamiseen ja kuiduksi, jos käsitöitä harrastaa. Niitetystä nokkosmaasta kasvaa uusia pikku taimia, jotka ovat yhtä lailla herkullisen syötäviä kuin kevään ensimmäiset versot. Maa siis kannattaa niittää säännöllisesti ja käyttää sitä kompostiin, nokkoskeitteeseen tai katteeksi. Katteena kannattaa kuitenkin huolehtia, ettei siinä ole siemeniä, ellei halua siirtää nokkosta kasvimaalleen.

Voikukka (Taraxacum officinale) on kotipihan kaunotar, joka saattaa levitä kiusaksi asti. Rikkaruohon maineesta huolimatta kukka on kauppayrtti. Nurmikolla sen kannattaa antaa rehottaa rauhassa, mutta väärään paikkaan eksyneenä, se kannattaa poistaa voikukkaraudalla, sillä pienikin juurenpätkä kasvattaa uuden kukan. Kukassa on syötävää käytännössä kaikki: juuret, lehdet ja kukat. Vain kirkerät varret kannattaa jättää rauhaan. Voikukan siemenet ovat pikkulintujen herkkua. Lisäksi se on pölytyksen tarpeettomuudesta huolimatta hyvä mehiläiskasvi.

Voikukka sisältää runsaasti C- ja A-vitamiinejä sekä kalsiumia ja rautaa. Voikukanjuuri sisältää jopa 25% inuliini nimistä tärkkelystä, joka on hyvä verensokerin tasaaja. Juuret kerätään varhain keväällä tai myöhään syksyllä. Koska voikukka ei ole nitraattien kerääjä, se sisältää niitä vähemmän kuin viljellyt salaatit. Salaatin lisäksi se sopii myös keittoihin ja muhennoksiin, pinaatin tapaan. Ranskassa kukka onkin rakastettu keittiökasvi. Salaatiksi se on parasta nuorena ja varjoisilta paikoilta. Varjon voi tosin luoda itsekin, peittämällä kukan pariksi kolmeksi päiväksi ämpärillä. Toisaalta vaalennus heikentää ravintoarvoa, sillä voikukan kitkerät ainekset ovat terveellisiä. Kukkia voi lisätä salaattiin ja niistä voi valmistaa simaa, olutta tai viiniä.

Lisätietoja ja lähteitä:
Yrttitarha: Voikukka, vuohenputki ja nokkonen
Pfaf: Urtica dioica & Taraxacum officinale
Wikikko: Nokkonen
Henriette's Herbal: Nokkonen villivihannekseksi
Nokkonen kuitukasvina
Takku: Villivihannesten hapatuskurssin aineistoa
Viva la Villivihannekset – voikukka
Luonnosta sinulle 1/2007: Kevään villivihannekset
Humanistin tiliote: Villivihannekset
Napsu: Miten suhtaudutte vuohenputkeen?
Mielekäs: Ruoka-aineita luonnosta
Astro foorumi: Nokkosesta
Yrttitarha: Maitohorsma- ja vuohenputkireseptejä
Hortoilu
Hortakasveja