keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Tänään on karhunpäivä

Tänään 13.7 vietetään keskikesäistä, kesän lämpimimpään aikaan sijoittuvaa karhunpäivää, joka on useimmille tuttu vain sanonnasta, leppoisista karhunpäivistä. Karhulla on erityinen asema monienkin pohjoisten kansojen henkisessä perinnössä. Useille suomalais-ugrilaisille kansoille karhu on taivaasta maan päälle laskeutunut jumalan poika ja sitä on kohdeltava sen ansaitsemalla kunnioituk-sella. 

Niinpä niiden parissa vietetään karhunpeijaisia. Jonkinlainen peijaisperinne tunnetaan myös Pohjois-Amerikan intiaanien, Siberian alkuperäiskansojen ja muiden pohjoisten metsästäjä kansojen, kuten Japanin alkuperäisasukkaiden Ainujen parissa. Monille pohjoisille metsästäjäkansoille karhu oli myös esi-isä

Miss on otso synnytetty,
mesikämmen käännytetty?

Tuoll on otso synnytetty,
mesikämmen käännytetty:
luona kuun, tykönä päivän,
otavaisen olkapäillä.
Sielt on maahan laskettuna
kultaisessa kätkyessä,
vitjoissa hopeisissa.

Monet karhunpalvontaan liittyvät riittit ovat selvästi kasvaneet samasta arktisesta shamanistisesta perinteestä. Mielenkiintoista on, että vastaavan tyyppiset menot saattavat liittyä myös tropiikissa suurriistan pyyntiin. Kyse onkin selkeästi pohjoisen eräkulttuurin olennaisesta osasta.

Meillä kuten myöskin useimmilla euroop-palaisilla kansoilla otavaa eli isokarhua on pidetty karhun tähdis-tönä. Sen suomen-kielinen nimikin on viitannut karhuun. Pohjoisille kansoille se oli taivaan tärkein tähdistö. Venäläiset kutsut otavaa äiti-karhuksi. Myös eräillä Pohjois-Amerikan heimoilla tähdistö tunnettiin emo-karhuna, joka kulki kolmen pentunsa kanssa. Jopa intialaisessa perinteessä tähdistö on paikoin tunnettu karhuna.

Sekä eurooppalaisilla, Amerikan alkuperäiskansoilla kuin intialaisilla on silti muitakin vertauskuvia tähdistöille. Vaikka käsitys karhuntädistöstä onkin laajalle levinnyt, se ei ole kuitenkaan hallitseva. Otava oli kuitenkin poikkeuk-sellisen tärkeä tähdistö muinaisille suomalaisille:

"... Nousi kuuta katsomahan,
päiveä ihoamahan,
Otavaista oppimahan,
tähtiä tähyämähän.
Se oli synty Väinämöisen ..."


Eräissä karhun synnystä kertovissa runoissa mainitaan, että "Ilmarinen on isäsi, Hongatar emäsi". Ajatus taivaasta miehisenä ja maasta naisellisena olikin levinnyt laajalle Euroopassa ja Lähi-Idässä. Karhun ruumis syntyi hongottaren maakohdusta, mutta sen henki oli siitetty taivaasta. Eräiden syntyrunojen mukaan karhu syntyy kun Ukko(inen) ylinen jumala heittää villoja vetehen.

Karhunpäivää on niin Suomessa kuin Virossakin pidetty karhun syntymäpäivänä. Tällöin ei saanut tehdä töitä, eikä muutenkaan häiritä metsän isäntää. Suvun tai kylän kallopetäjälle vietiin uhreina mm. kuparikolikoita. Tasan puolta vuotta aiemmin, kylmimpään talviaikaan, talvisydämen tienoilla on uskottu karhun kääntävän pesässä kylkeään. Talvisydän oli myös suosittu käräjäpäivä. Se oli karhun juhlapäivistä toinen, johon karhunpyynti yleensä sijoittui.

Heinäkuuta on joskus kutsuttu myös karhukuuksi (erityisesti Virossa). Tuolloin pelättiin karhun käyvän karjan kimppuun. Aikanaan karhunpäivää pidettiin kesän keskikohtana, vaikka aurinkokalenterissa kesäpäivän tasaus sijoittuikin jo aiempaan ajankohtaan. Karhunpäivä onkin lämpövuoden huipentuma, mikä täällä kylmillä pohjoisilla seuduilla lienee ollut aurinkovuotta keskeisempi.


Peijaisperinne

Kulttuurialueemme vanhimmat tunnetut kuvaukset peijaisista ovat 1600-luvulta Hämeestä ja 1800-luvulta Savosta ja Vienan Karjalasta. Vaikka eroja tapojen välillä oli jonkin verran, kyse oli selvästikin yhdestä ja samasta perinteestä. Jo itse peijaisia edeltävä metsästys noudatti tarkkoja sääntöjä.

Karhun pesää etsittiin unen avulla. Metsästykseen osallistuneet eivät saaneet muutamaan päivään pukeutua muihin kuin juhlavaatteisiin. Tuvasta lähdettäessä sen ovi nostettiin saranoilta ja metsälle kulkeva joukko kulki saranapuolelta ulos. Kierroksella pysähdyttiin yhdeksästä puulajista tehdylle nuotiolle. Karhun pesään ei ollut lupa ampua, vaan karhu piti ärsyttää ulos. Ampumisesta ei saanut myöskään puhua. Osallistujat kättelivät karhua sovinnon merkiksi, kun se oli tapettu. Sitten karhulta leikattiin irti turparengas. Vasta tämä päätti karhunkaadon.

Lyökäämme kättä kämmenillä,
läpätkäämme lapikkailla!
En minä sinua pannut,
eikä toinen kumppanini,
itse hairahit haolta,
itse vierit vempeleltä,
itse koivun konkelolta,
lepän lengolta lipesit,
puhki kultaisen kupusi,
halki marjaisen mahasi.

Murteissa sana peijaiset on tarkottanut myös hautajaisia. Vastaava merkitys on tuttu myös viron kielessä. Useissa murteissa peijaisiksi on nimitetty muitakin pitoja esimerkiksi kihlajaisia, häitä, läksiäisiä ja ristiäisiä. Kauppakin on saatettu vahvistaa peijaisilla. Erään selityksen mukaan peijaisten alkuperä on samaa juurta kuin suomen peikko tai peijakas tai viron sulhasta tarkoittava peig. Silloin niiden alkuperä oli germaanisella kuollutta tarkoittavassa sanassa. Alunperin viron sulhanen on saattanut olla rikollinen morsiammenryöstäjä ja peijaiset väkivaltaisesti kuolleen, kuten surmatun karhun hautajaiset.



Metsän kuninkaan lepyttäjäiset

Peijaisten tarkoituksena oli taata myös tuleva pyyntionni. Karhu oli ovela ja kuolleenakin ihmistä väkevämpi ja viisaampi olento. Karhu on 'riistan isäntä' ja niinpä se tulee pyynnin jälkeen lepyttää. Karhun surmaamisesta syytetään muuta metsän väkeä tai vierasheimolaisia. Samantapaista muiden syyttelyä tunnetaan Pohjois-Amerikassa asti.

Ei ole veitsi minun tekemä
eikä toisen kumppalini;

Virossa on veitsi tehty,
saatu Saksan kaupungissa.



Tarinan kolme karhua ovat kovin
ihmismäisiä. Ihmiseen karhua on
verrattu myös pohjoisessa
perinteessä.
 Metsän emännän häät

Luterilaiset lappalaiset uskoivat kolttien periytyvän tytöstä, joka nai karhun. Taru karhulle lapsia synnyttävästä tytöstä tunnetaan myös Beringinsalmen tuolla puolen Amerikan alkuperäiskansojen parissa. Molemmissa tarinoissa karhu opettaa ihmisille pyhiä menoja. Samojedit nimittelivät pihaan tuotua karhua miniäksi. Lappalaiset myös uskoivat, ettei uroskarhu tapa naista eikä naaraskarhu miestä. Ei lienekään yllättävää, että myös suomalais-karjalaiset menot lavastattiin häämenoiksi.

Jo karhun pesälle hiihtäessään miehet vakuuttavat olevansa liikkeellä: "metsän neittä naiaksensa". Luonteeltaan karhurunot muistuttavatkin häärunoutta. Itse peijaisissa on mukana on karhun morsiammeksi puettu nuori neito tai sen sulhaseksi puettu nuori poika. Metsämiesten joukosta saatettiin myös arpoa karhulle 'kaaso'.

Metsolan metinen muori,
metsän kultainen kuningas,
tule nyt häihin häkkösesi,
pitkävillasi pitohon!


Uhrijuhla

Maastamme löytyneet arkkeologiset löydöt viittaavat siihen, että täällä asusti kaksi heimoa, joista toinen piti karhua ja toinen hirveä esi-isänään. Surmattu ja ylösnouseva karhu muistuttaa muiden uskontojen vastaavia hahmoja. Tietyssä mielessä karhunpeijaisia voi verrata erilaisiin ylösnousemuksen kunniaksi vietettyihin juhliin ja myös kristilliseen ehtoolliseen.  Peijaiset tunnettiin sellaisilla nimillä kuin 'karhun vakat'. 'ohton häät' tai 'kouvon päälliset'.

Sukukansamme hantien mytologiassa karhu oli maanpäällä taivaallisen isän lähettiläänä ja sen oli kuoltava päästäkseen takaisin ylös. Milloin karhu kuoli ihmisen käden kautta, sitä oli palveltava ja kohdeltava kunnioittavasti. Karhun peijaiset ovat heillä kaksisuuntainen uhrijuhla, jossa taivaan poika antaa ihmisille nahkansa ja lihansa ja nämä puolestaan karhulle ruokaa, juomaa, tanssia ja laulua. Luonnon tasapainon ylläpitämiseksi tarvittiin taivaan pojan, karhun kuolema.

Ihmisen suhde eläimiin oli monimutkainen. Toisaalta hän hallitsi niitä metsästämällä, mutta oli samalla niistä riippuvainen elääkseen. Metsästäjä ei pitänytkään itseään eläinten herrana, vaan pikemminkin eläin oli se, jota ihminen palveli. Eläin oli luonnon lahjaa eränkävijälle. Eläimen johtiva ihmisen luo sen isännät ja emännät, jotka vaativat myös ihmistä noudattamaan lakejaan. Ihminen oli kiitollisuuden velassa luonnolle ja tätä velkaa ilmaistiin monin eri tavoin, joista uhri lienee varhaisimpia.
 
Haida intiaanien karhutoteemi.
(By User:FA2010 for public use)
Metsä- ja luonnonkansojen parissa ihmistä on yleensä pidetty nuorena ja vähämerkityk-sellisenä olentona maailmassa. Suurin osa näistä kansoista teki eron eläinten ja itsensä välillä. Ihminen ei päässyt lähelle luontoa sen enempää kuin henkimaailmaakaan ellei hänellä ollut erityisiä kykyjä. Luonto koettiin henkien tavoin tuonpuoleisena. Muutos tapahtui neoliittisen vallankumouksen jälkeen. Eivät suomalaiset eivätkä myöskään virolaiset maanviljelijät kuitenkaan koskaan menettäneet kunnioitustaan luontoa kohtaan samalla tavoin kuin esimerkiksi sukulaisemme marit.

Suomalais-ugrilaiset kansat olivat maatalous-kulttuurin rajakansoja, kun todelliset maan-viljelijät asuivat etelämpänä. Eteläisillä Lähi-idän kansoilla karhuun verrttava uhrieläin oli usein härkä. Kreikkalaisilla oli myytti, jossa Zagreus Zeuksen poika muuttuu häräksi ja palautetaan henkiin. Härän uhraaminen kuului moniin mysteeriuskontoihin ja esimerkiksi salaperäisen mithralaisuuden vihkimismenoihin.

Kristinuskon myytti on eräässä mielessä lähempänä animismia, kuin Lähi-idän kuolevat ja jälleensyntyvät jumalat, sillä kristus oli yhtä aikaa jumala ja ihminen kuten myös karhu on yhtälailla karhu ja jumala. Lähi-idän jumalat kuten Osiris ja Adonis olivat sen sijaan yksiselitteisesti jumalia ja elivät jumalten maailmassa erillään tämänpuoleisesta. Kristinuskossa arkielämä, historia ja myytti sekoittuvat samoin kuin karhunpalvonnassakin. Peijaisissa ei tehty eroa taivaallisen 'alkukarhun' ja kaadetun karhun välillä.

Kamanat ylettyööt,
Kynnykset alettuoot

Ohon tullessa tupahan,
Karvaturvan tungetessa,
Käyessä nenän nykärän!



Kallohonka

Kolmipäiväiset karhunpeijaiset huipentuivat  viimeisenä yönä. Silloin karhulle joko tanssittiinn tai esitettiinn eräänlainen eläinnäytelmä. Saamelaiset jäljittelevät karhun käyntiä ja ääntelyä, kunnes rukkaskätiset naiset heidät 'nappaavat'. Samantapaista matkimista lienee ollut myös meillä, sillä piispa Isak Rothovius totesi aikoinaan, että juhliessaan karhunpyyntiä taikauskoiset suomalaiset "murisevan niinkuin karhu murisee".

'Panen lehville leveille,
oksille olovimmille.
Jos ma latvahan panisin,
siinä tuuli kuivoaisi,
ahava pahoin panisi;
oisin kaivanut karihin,
söisit mustat muurajaiset.
Sano täältä saatuasi,
Metsolahan mentyäsi:
"Ei täällä pahoin pijetty,
simoa täällä syötettihin,
mesijuomat juotettihin."¨

Kallopuu oli useimmiten petäjä.
Uuno Harvia kirjoitti teoksessa "Suomalainen muinaisusko": "honkaan ripustettu karhunkallo kertoo vielä Suomen salolla [...] kaukaisesta ajasta". Luut annettin metsänemännelle takaisin uuden karhun aineiksi, jotta olisi taas jotain pyydettävää. Tarkoitus oli siis riistanhoidollinen. Elämä nähtiin kiertokulkuna, jossa ihmisen tuli huolehtia luonnosta, jotta se vuorostaan huolehtisi hänestä.

Ripustamisen liittyvät käytäntö vaihteli paikasta toiseen.Kallo ripustettiin joko ripustajan talon lähdellä tai kauempana sijaitsevaan karsikko puuhun. Toisin paikoin jokaiselle kallolle karsittiin oma puut ja toisinaan kaikki kallot ripustettiin samaan puuhun. Kallo ripustettiin joko oksaan tai sälöön taikka myöhemmin se naulattiin mäntyyn. Jos latvus jätettiin karsimatta tupsuksi kallo saatettiin myös ripustaa nauhalla sen alapuolelle. Kallo täytettiin oluella, jota myös saattoväki nautti. Sitten laukaistiin muutama laukaus ja palattiin takaisin kotiin. Eräin paikoin karhun kalloja on myös haudattu.

Nostettaessa karhu petäjään, se käännettiin katsomaan itään, kohti auringon-nousua. Kallopuu saattoi olla eräänlainen maailmanpuun vertauskuva ja karhu ikään kuin nostettiin takaisin taivaaseen. Karhuun luut haudattiin puun juurelle, palautettiin takaisin emolleen, Hongottaren maanalaiseen kohtuun. Karsikko-puita on tehty myös ihmisvainajille, mikä on jälleen merkki siitä, että karhu ja ihminen olivat samankaltaisia. Karhu ansaitsi inhimillisesti katsoen hyvät hautajaiset. Karsikossa myös uhrattiin ihmisvainajille.

Karhu ja naiset

Monimutkaisesssa henkimaailman kieltojen järjestelmässä pyrittiin pitämään naiset ja karhut erillään, sillä syvällä eli usko, että karhu voisi vahingoittaa tätä ja hänen syntymätöntä lastansa. Joskus tämä on käsitetty niin, että naisia pidettiin liian saastaisina karhun yhteyteen, mutta toinen mahdollinen tulkinta onkin, että näiden tuli varoa karhua, koska se oli heille vaarallinen. Taustalla lienee ollut sekä metsän emännän että miesten myyttinen mustasukkaisuus.

Pois vaimot oven eestä,
ulos uksen renkahista,
lapset keskilattialta!
Pois poiat porstuasta,
piiat pihtipuolisesta,
hyvän tullessa tupahan,
autuahan astuessa!

Kultakutri pulassa karhujen kanssa.
Suhde naisen ja karhun välillä ei kuitenkaan ollut yksiulotteinen. Eräitä tärkeitä pakanallisia jumalattariamme olivat karhunemut, luonnottaret ja samalla riistanjumalattaret Hongotar, Mielikki ja Kuurikki. (Toisinaan myös Tapiotar (pdf)). Samaa sukua olivat saamelaisjumalattaret Sarakka, Uksakka ja Juksakka. Osa moninaista suhdetta on myös tarina karhun ja naisen liitosta. Monissa taruissa naisen veljet lähtevät naista pelastamaan, mutta osassa niistä nainen mieluummin tappaa veljensä kuin hylkää karhusulhasensa.

Nainen oli eräässä mielessä myös karhun, pohjolan pyhimmän eläimen kaltainen, sillä niissä molemmissa yhdistyi luonto, ihminen ja tuonpuoleinen. Naisen kautta maailmaan matkasi myös lapsi, jonka uskottiin olevan peräisin tuonpuoleisesta. Muinaisessa näkökulmassa ihminen ja luonto olivat rinnakkaisia, eivät vastakkaisia tai hierakkaisia.

Uskottiin, että naisten tuli välttää karhua, sillä karhu saattoi etsiä jälleensyntymän mahdollisuutta naisesta. Peijaisissa naiset eivät saaneet osallistua lihan keittämiseen, mutta saivat kuitenkin syödä sitä. Nainen ei saanut katsoa karhua silmiin, vaan kasvot tuli peittää huivilla. Karhun kohdatessa naisen tuli näyttää sille takapuolensa, jotta karhu tiesi kyseessä olevan naisen, eikä hyökännyt tämän kimppuun.

Karhu ei tehnyt pahaa raskaana olevalle, jos tämä kantoi tyttöä, mutta pojan kantajalta se saattoi repiä vatsan auki, jottei maailmaan tulisi uutta karhun kaatajaa. Karhun kynsi auttoi omassa perinteessäämme synnytyskipuihin ja suojeli vauvoja. Lastentaudeilta vältyttiin pitämällä hammasta tyynyn alla. Muitakin karhun osia, kuten kurkkutorvia, otsaluita ja käpäliä käytettiin taikoihin. Kynnet ja kokonaiset käpälät olivat eräitä vahvimmista taikakaluista. Jopa apteekit ovat myyneet karhunrasvaa parannuskeinoina monenlaisiin sairauksiin.

Myös karjan ja karhun välillä uskottiin ilmeisesti olevan vihanpitoa, minkä vuoksi maitotuotteita ei ollut peijaisisa tarjolla, vaan sen sijaan tarjottiin olutta.


 Viitasaaren teksti

1600-luvulta säilynyt kuvaus karhumenoista tunnetaan nimellä Viitasaaren teksti, joka kuvasi tuolloista Pohjois-Hämettä, nykyistä Keski-Suomea. Kirkonkylän läpi virtaava joki on vanhastaan tunnettu sekä Pyhäjokena että Hiidenvirtana. Kylän tärkeimmällä rantatörmällä on seissyt 1500-luvulta saakka Ohtolana tunnettu talo. Sen alueelta on löydetty paljon kivikautisia esineitä.

Tekstissä kuvattu "Pyhäjoen putaan mies" on uskontotutkija Juha Pentikäisen mukaan juuri karhu, mestarikalastaja. Pudas viittaa Pihtiputaaseen, jossa Viitasaari sijaitsee. Ohton talo sopisi nimeltään, iältään ja menneeltä vauraudeltaan karhunpeijaisten ammoiseksi pitopaikaksi. Sen mailla on ollut ohdon (karhun) pesiä ja siten mitä pyytää.

Keski-Suomen salo alueilla karhunpeijaiset näyttäisivät jatkuneen 1900-luvun alkupuolelle asti. Yksi perinteen keskuspaikoista lienee ollut Pihtipudas. Korpisen erämaiden tuntumasa, Suur-Viitasaaren pohjoisimman kappelin alueiden lähellä, seisoo yhä kolme karhunkallopetäjää. Muurasjärven kylänraitilla olevaan petäjään on ripustettu karhun kallo vielä sotien välisenä aikana. Tuokin kallohonka seisoi pystyssä vielä 2000-luvulla.

Venäläistä karhunpyyntiä.
 Viitasaaren tekstin kirjoittajana on pidetty paikallista kirkkoherraa. Se on alkujaan 1600-1700-luvuilta. Kirjoitus kuvaa sitä, kuinka metsästäjät valmistautuvat metsästykseen ja kuinka metsästyksen jälkeen järjestetään kou'on häät (Couvon päivälliset (pdf)). Lopuksi kallo ripustetaan honkaan ja luut haudataan. Käsikirjoituksen karhulaulujen säkeitä uskotaan laulajien tahallaan sekoittaneen, jotta laulut eivät menettäisi tehoaan. Alku-peräinen teksti on Helsingin yliopiston kokoelmista ja löytyy translitteroituna myös kansanrunousarkiston sähköisestä arkistosta (Viitasaari/Tengström).

Kouko sana merkitsee vanhusta tai esi-isää. Kyse oli siis suvun kantaisälle, metsän vanhukselle eli karhulle järjestetyistä juhlista (pdf) - joko hautajaisista tai häistä. Mukana oli morsiammeksi puettu tyttö ja sulhasena poika. Pääruoaksi valmistettiin hernekeitto juhlitun omasta lihasta. Peijaiskeitto tehtiin karhun päästä ja kämmenistä, joissa uskottiin sen voiman olevan. Keittokodasta kannettiin ensin vadille aseteltu karhun pää ja sitten vasta muut lihat. Luita ei saanut heittää pois, vaan ne koottiin talteen.

Ei ole kaikista uroista,
ei pojista puolistakaan,
siihen urhoja uskotaan,
siihen miehiä valitaan,
metsän hirven hiihdäntään,
korven karhun kaadantaan.
(Kivijärvi, 1900-luku)

Päänsyönti laulusta nousee ajatus, että syöjät ottavat omakseen karhun aistit ja kämmenten syöjät sen voiman. Samalta karhulta riistettiin sen voima, ettei se saattanut uhtata karjaa. Karhu oli juhlavieras ja jokaisen osanottajan tuli esittää sille joku ohjelmanumero. Oluella oli myös keskeinen asema menoissa. Aterian jälkeen levähdettiin, laulettiin ja sitten jaettiin hampaat.

Hongotar hyvä emäntä,
Tapiotar vaimo kaunis!
Tule, katso karjaasi,
poikas on pahoilla teillä,
lapses tuiki turmiolla

Karhun kalloa kuljetettaessa ensin kulkivat morsian ja sulhanen, sitten mies oluthaarikan kanssa, runonlaulaja ja sitten kalloa ja luita vadilla kantava mies. Perässä tuli muu väki, joka halusi liittyä mukaan. Kun he saapuivat puun luo, nostettiin kallo honkaan ja luut haudattiin sen juurelle. Jäähyväisiksi juotiin mukana tuotu olut ja sitten palattiin kaikessa hiljaisuudessa. Tekstin mukaan vielä 1600-luvulla oli Kivijärven kappeliseurakunnassa soitettu kirkonkelloja kalloa kannettaessa.

3 kommenttia:

nettimuori kirjoitti...

Karhunpäivään sopisi oivallisesti vierailu Nallemuseossa. Valitettavasti vaan ei työt salli nyt irrottautumista.

Emppu kirjoitti...

Kommentoiminen on tosi hankalaa, mutta kerrankin se tuntuu onnistuvan. Olisipa ollut hyvä retkikohde juuri karhunpäivälle. :)

Mikko kirjoitti...

http://www.taivaannaula.org/2016/05/13/mika-karhunpaiva/