Inuitien kurkkulaulu

Pohjois-Amerikassa asustavan alkuperäiskansan, inuiittien naisten harrastamaa kurkkulaulua on vaikea arvostella kovin kauniiksi. Perinteisesti naiset ovat huvittaneet itseään kurkkulaululla miesten ollessa pitkillä kalastus- ja metsästysretkillään. Sen ei siis tarvinnutkaan olla herttaista tai sievää. Sen sijaan kurkkulaulu oli kisailua, jonka tarkoitus oli naurattaa. Se lienee ollut kaamoksen varjossa eläneiden naisten selviytymiskeino.



Inuitit ovat toinen eskimoiden pääkulttuuriryhmistä. Inuitit asustavat rannikkoalueilla Alaskasta Grönlantiin. Monet inuiitit eivät pidä eskimo nimityksestä, koska kokevat sen halventavaksi. Toisaalta inuittinimitys ei kata kaikkia eskimoryhmiä.

Ensimmäiset paleo-eskimot saapuivat Aasian puolelta noin 3000 eaa. He siirtyivät Pohjois-Kanadaan nopeasti noin 2300 eaa. Sieltä he vähitellen levittäytyivät myös Grönlantiin. Aiemmin inuitikulttuurin alueella vaikutti 500-1500-luvuilla (jaa) dorset-kulttuuri, joka on paleo-eskimokulttuuri. Sen todennäköiset viimeiset edustajat sadlermiut asustivat Hudsonin lahdella 1800-luvulle saakka ja elivät metsästyksellä. Dorset-kulttuurin edustajat opettivat todennäköisesti inuitien esi-isille Thule-kulttuurin edustajille hylkeenpyyntitekniikan.

Nykyisten inuiittien esi-isät olivat thulen-kulttuurin edustajia. Thulen kulttuuri levisi nykyiselle inuiittikulttuurin asuma-alueelleen vuoden 1000 jaa jälkeen. Väestö lienee kuitenkin osin vanhempaa perua ja vain omaksunut lännestä itäänpäin levinneen kulttuurin. Ilmeisesti dorset-kulttuurin tuhoksi muodostui kykenemättömyys sopeutua ilmaston lämpenemiseen.

Inuiittitytöt menivät vielä 1900-luvun alussa naimisiin heti saavutettuaan puperteetin ja heidän mielipidettään ei juuri kyselty aviopuolisoa valittaessa. Vielä 1970-luvulla oli tapana sopia vastasyntyneiden avioliitoista. Tänä päivänä, jolloin liittoja pitäisi muodostaa, nämä lupaukset otetaan kuitenkin yhä vähemmän vakavasti.

Inuiitit arvostavat suuresti itsemääräämisoikeutta. Kulttuurien säilyttäminen on keskeinen tehtävä. Vanhusten muistojen keräämistä pidetään tärkeänä. Inuitien myytit ja legendat ovat levinneet suusanallisesti ja tarinankerronnan myötä. Vähitellen on alkanut kehittyä myös kirjallisuutta.



Inuiittien musiikki koostui perinnettä välittävistä lauluista, rituaalisista rumputansseista ja kurkkulaulusta. Inuiitit omaksuivat myös eurooppalaista musiikkia valaan pyytäjiltä. Samalla he omaksuivat viulun ja haitarin soittimikseen. He omaksuivat valaanpyytäjiltä myös eurooppalaista alkuperää olevia tansseja.


Katajjaq
Katajjaq on Quebeqin alueen inuitien nimitys kurkkulaululle, joka tunnetaan myös nimillä pirkusirtuk ja nipaquhiit. Inuiittien kurkkulaulu poikkeaa muista samankaltaisista perinteistä. Hokkaidon saarella, Japanissa oli samankaltainen tyyli rehukara, jonka viimeinen ainu laulaja kuoli 1976. Jäljellä ovat vain Japanin television 1960-1970-luvuilla tekemät nauhoitukset. Sekä ainujen että inuitien laulutekniikassa laulamista harjoittivat naisparit.



Myös inuitien musiikkiperinne oli miltei kuolemassa, ennen kuin sen elvyttämiseen herättiin. Kristilliset lähetyssaarnaajat olivat kieltäneet perinteen syystä tai toisesta. Perinteisen inuiitti historian mukaan myös miehillä oli tapana kurkkulaulaa. Sittemmin on tullut paljon nuoria laulajia, jotka ovat ylpeitä perinnöstään. Kuuluisin laulaja on inuitien parilaulusta yksinlaulutyylin kehittänyt Tanya Tagaq Gillis , joka on esiintynyt myös islantilaisen Björkin kanssa yhdessä. Tudjaat duo yhdisti musiikkiinsa myös pop musiikkia. Se koostuu serkuksista Madeleine Allakariallakista ja Phoebe Atagotaalukista. Duo on sittemmin hajonnut.

Inuitien laulu on eräälainen musikaalinen peli tai leikki, jossa yritetään olla nauramatta. Laulua jatketaan kunnes jompi kumpi laulajista purskahtaa nauruun. Yleensä toinenkin laulaja alkaa samantien nauraa. Laulun onkin ajateltu olevan naisten keino selvitä pitkästä kaamosajasta kotona, miesten ollessa metsästys- ja kalastusmatkoillaan.

Useimmat muut kurkkulauluperinteet ovat moniäänisiä, mutta inuitien lauluperinteessä tätä piirrettä ei ole. Laulajat muodostuvat naisparista, joka pitävät toisistaan kiinni kyynärvarsista ja katsovat toisiaan silmiin kasvot melko lähellä toisiaan. Pari voi joko istua tai seistä laulaessaan tai pikemminkin pelatessaan äänillä. Musiikin tutkijat ovat sitä mieltä, että inuitien kurkkulaulussa ei varsinaisesti ole kyse laulamisesta vaan pikemminkin ääntelyleikistä. Perinteisesti inuitit ovatkin puhuneet metelipeleistä. Se, miksi sitä nykyään kutsutaan kurkkulauluksi, johtuu samantapaisuudesta mongolilaisen lauluperinteen kanssa.

Äänet synnytetään syvällä kurkussa ja niitä toistellaan rytmikkääksi. Yleensä leikillä on aloitteentekijä tai johtaja, jota pari seuraa tai matkii pyrkien täyttämään välit omalla äänellään. Joskus laulajia on enemmän kuin kaksi jopa neljä tai viisi kerrallaan. Ensimmäinen, joka ei saa henkeä tai tippuu rytmistä tai alkaa nauraa häviää pelin. Yleensä laulu kestää 1-3 minuuttia ja päättyy yhteiseen nauruun. Lopullinen voittaja on se, joka voittaa eniten muita laulajia.



Alunperin laulajat lauloivat miltei nenät kiinni toisissaan käyttään toistensa suu onkaloa kaikupohjana. Nykyään lauletaan kuitenkin yleensä selkä suorana hieman toisista erillään seisten tai istuen. Toisinaan seisovat parit tekevät pieniä tanssiliikkeitä laulaessaan. Laulu saattaa koostua joko sanoista tai merkityksettömistä tavuista tai äänteistä. Vain osa äänistä tuotetaan kurkussa.


Naurun voima
Se, mikä tekee kurkkulaulusta kiinnostavaa on sen mahdollinen etu kaamosajasta selviämisessä. Naurussa, jota peli synnyttää, on mahtava voima. Peli synnyttää myös läheisyyttä ja kiinteän yhteyden laulajien välille. Läheisyys on myös mahtava voimavara halki pitkän kaamosajan. Kurkkulaulussa on kyse iloisesta leikistä, ei mistään vakavasta kilpailusta. Tarkoitus ei ole voittaa vaan pitää hauskaa yhdessä.

Tänä päivänä kurkkulaulua arvostetaan, koska sillä on voimaa kantaa inuiitteja läpi länsimaistumisen aiheuttaman ankaran identiteettikriisin. Musiikki toimii minuuden vahvistajana ja auttaa selviämään.