Köyliön järven jäällä

Suomalainen historiankirjoitus alkaa Lallista, piispa Henrikistä ja Köyliön järven jäästä. Samalla esihistoriallinen aika päättyy ja alkaa keskiaika.Tarina on jo kauan kutkuttanut tutkijoita. Muistovirrellä on erilaisia mahdollisia selityksiä. Ehkä on kyse legendasta tai jopa lähetyskristillisestä sepitelmästä, jonka tarkoitus oli saada Pohjolan pakanuuteen taipuvat kuriin. Ehkä tarinalla on jonkinlaista tosi pohjaakin kirkkokuriin tottumattomien, Pohjolan itsenäisten talonpoikien verokielteisyydessä.



Eerik Tukholman vaakunassa

Kasvoi ennen caxi lasta
Toinen kasvoi caalimaassa

Toinen Ruotzis yleni.

Toinen Hämehen Heinrichi

Toinen Erichi kuningas.

Ensimmäinen ns. ristiretki tehtiin Suomeen mahdollisesti noin vuonna 1155, tosin ristiretken historiallisuudesta ei suinkaan ole varmuutta. Legendan mukaan teki ruotsin kuningas Eerik IX Jedvardinpoika Uppsalan piispan Henrikin kanssa. Eerikin suku hallitsi Länsi-Göötänmaata koko Ruotsin sijasta.

Itse ristiretki tuskin oli kovin mittava vierailu, sillä sen merkitystä on todennäköisesti liioiteltu Eerikin pojan Knuutin propagandaa tämän yrittäessä turhaan saada isänsä julistettua pyhimykseksi. Eerikin joukot olivat pienehköjä, eivätkä mitenkään olisi riittäneet laajempaan valloitusretkeen, vaan kenties vain liittolaisneuvottelujen tueksi. Vuosisata myöhemmin eli noin 1270 Eerikistä tuli kaikesta huolimatta Ruotsin kansallispyhimys.

Eerikistä tiedetään historiallisesti hyvin vähän. Ruotsissa häntä on palvottu pyhimyksenä ja kutsuttu meillä Eerikki pyhäksi. Tässä ominaisuudessa hänet on ikuistettu myös Tukholman vaakunaan vuodesta 1376 lähtien. Vanhin maininta Lallista piispa Henrikin surmaajana on Hemminki Maskulaisen virrestä vuodelta 1616. Tilanne Ruotsissa oli keskiajalla melko moniselitteinen ja kuningasvallasta taisteli useita kilpailevia sukuja ja sukuhaaroja.

Henry de Blois

Eräiden arveluiden mukaan piispa Henrik olisi brittiläinen Henry de Blois, josta tuli Glastonburyn piispa vuonna 1129. Henry oli koulutettu Clunyn luostarissa Ranskassa ja hän oli Wilhelm Valloittajan tyttärenpoika. Hänen veljestään Stephenistä tuli Englannin kuningas 1135. Tämän ansiosta Henrik oli vuodesta 1139 lähtien hetken aikaa Englannin kirkon mahtavin mies, mutta menetti jo 1143 suuren osan vallastaan. Hänen oletetaan kuolleen 8.8.1171.

Periaatteessa Glastonburyn piispa Henry oli ristiretken aikalainen, mutta todisteita hänen osallistumisestaan ei ole. Ainoa teoriaa tukeva seikka on piispan nimi sekä se, että hänen isänsä Stephen II Blois’n kreivi oli eräs ensimmäisen ristiretken johtajista ja kuollut ristiretkellä vuonna 1102. Periaatteessa hän olisi toki voinut Suomessa käydä, muttei mitenkään täällä kuolla.


Dosentti Tuomas Heikkilä pitää mahdollisena, että Henrik olisi joko Tukholmasta Suomen kirkollisia oloja järjestelemään lähetetty apupiispa tai vaihtoehtoisesti pelkkä myyttikasaumasta syntynyt sepitteellinen pyhimys. Hänen mukaansa keskiajan ihmiselle pyhimystarinan historiallinen totuusarvo ei ollut yhtä tärkeä kuin pyhimyksen pyhyydestä todistavat ihmeet ja rukousvastaukset (pdf).



Piispa Henrik ja Lalli

Legenda Henrikistä ja Lallista on sepitetty 160 vuotta tapahtumien jälkeen noin 1290. Kantelettaresta löytyvät surmavirren versio on vasta 1600-luvulta. Tarina on siten tuskin kovin tarkka. Tarinan mukaan Henrikin ruumis oli viety Nousiaisiin ja sittemmin Turkuun katedraalin sen vihkimisen 1300 jälkeen. Köyliön ja Nousiaisten välinen muinaistie tunnetaankin Pyhän Henrikin tienä. Lalli oli legendan mukaan Köyliön nykyisessä kirkkosaaressa sijainneen kartanon isäntä.


Heikkilä toteaa (pdf), että vaikka legendateksti laadittiin vasta 1200-luvulla, on ollut mahdollista, että piispaa olisi paikallisesti pidetty pyhimyksenä jo aiemmin. Toisin kuin historiassa on myöhemmin esitetty, legendassa Henrikiä ei esitä Suomen eikä Turun piispana. Legenda onkin myöhemmin elänyt omaa elämäänsä. Suosituksi Henrikin kunnioitus tuli 1300-luvulla saavuttaen lakipisteensä 1400-luvulla. Pyhimyselämänkerta on siitä erikoinen, että se unohtaa tyystin Henrikin lapsuuden ja alkaa hänen toiminnastaan Ruotsissa. Vasta pyhimyksen kuolemasta alkava ihmeluettelokaan ei ole yhtä pitkä kuin tavallisesti.

Ei silloin hyvin eletty,
Cuin oli Linna Lijnamaisa,
Cuisti Cumolan kedolla.
Silloin leipä lehmän maxoi,
Murun mullinen vasicka,
Carpion härkä Culosarvi.”

Paavi Aleksanteri III

Vanhin Suomea koskeva kirjallinen asiakirja on paavi Aleksanteri III:n kirje Uppsalan akkipiispalle 1171 tai 1172 eli vain pari vuosikymmentä legendaarisen ristiretken jälkeen. Vaikka 1100-1200-luvuilla alkanutta keskiaikaamme pidetään historiallisena ajanjaksona, siltäkin on säilynyt vain vähän kirjallista materiaalia. Erityisesti 1300-luvulle saakka kirjalliset tiedot maastamme ovat hyvin hajanaisia ja täynnä aukkoja. 1100-1200-lukuja kutsutaankin varhaishistoriaksi. Tuolloin koko aluetta ei tunnettu Suomena, vaan ainoastaan Itämaana (Österland) ja alueen suomea puhuvilla asukkailla tuskin oli yhteistä kansallistunnetta.

Suomen siirtyminen osaksi Ruotsia alkoi vähitellen 1100-1200-lukujen aikana. Etelä-Suomen vakiintuminen osaksi Ruotsia tapahtui kuitenkin vasta Pähkinäsaaren rauhassa 1323. Kuninkaan vallan vakiinnuttamiseksi maata alettiin 1200-luvulla linnoitta. 1300-luvulla rakennettiin Eurajoen ja Lapinjoen väliin Liinmaan linna (Vreghdenborch), joka kuitenkin hylättiin jo 1400-luvun alussa. Se oli rakennettu strategiseen paikkaan, josta saattoi valvoa jokiliikennettä. Linna oli osin kivestä rakennettu ja sitä ympäröi vetinen vallihauta. Käyttöaikanaan linna ilmeisesti sijaitsi pienellä saarella lähellä mannerta. Kansanperinteessä linna tunnettiinkin merirosvojen pesäpaikkana.

Viikinkiajan ja varhaiskeskiajan Satakunta



Lähtäm maita ristimähän

Maillen ristimättömillen

Paicoillen Papittomillen

Suomalainen kirjoitettu historia ja samalla historiallinen kausi alkaa Lallin tarinasta. Sitä edeltävä aika on esihistoriaa ja sen myötä astutaan historialliseen aikaan. Kristinusko oli kuitenkin saapunut maahamme jo aiemmin. Kristilliseen eli esineettömään tai korkeintaan krusifiksejä sisältäneeseen ruumishautaukseen siirryttiin Ala-Satakunnassa noin 1050 ja Lounais-Suomessa ja Hämeessä noin sata vuotta myöhemmin. Läntinen Suomi oli siis täysin ilman ristiretkiä ja vieraita valloituksia siirtynyt kristilliseen aikaan jo vuoteen 1155 mennessä.



Ala-Satakuntaan kuuluivat 1600-luvulla seuraavat hallintopitäjät: Ulvila, Kokemäki, Huittinen, Eurajoki, Lappi, Eura ja Loimaa. Ne eivät olleet yhteneviä tuolloisten kirkkopitäjien kanssa. Köyliö sijaitsee Euran ja Huittisten välissä ja Kokemäki on sen naapurikunta. Ennen vuotta 1870 se oli osa Euraa. Tarun tapahtumapaikka Köyliö sijaitsee siis Manner-Suomen varhaisimmalla kristillisellä alueella, jossa uusi usko oli vakiintunut jo noin 100 vuotta ennen mainittua ristiretkeä. Tähän tietenkin viittaavat jo tarinan suomalaisten nimetkin. 

Pyhä Laurentius, Sveanmaan Överselön kirkko.
(Public Domain by sv:Klafui, rajattu alkuperäisestä)

Erään tulkinnan mukaan kaikki tarinan suomalaisten nimet olisivat olleet pohjois-germaanisia eli Lalli – Lars, Kerttu – Gertrud, Pentti – Bengt ja Olavi – Olov. Todennäköisemmin Lalli on kuitenkin muunnos nimestä Laurentius. Se saattaisi kuitenkin olla myös suomalainen nimi, joka olisi karhua, riskiä miestä tai jättiläistä. Karhua on kutsuttu myös nimellä karvalalli, lallokki tai lallonen.

Kaikilla näistä nimistä on jo tuolloin periaatteessa ollut kristillinen tausta. Pyhä Laurentius eli suomeksi Pyhä Lauri tai ruotsiksi Sankt Lars koki marttyyrikuoleman Roomassa Valeriuksen vainoissa 258. Pyhä Gertrud oli 600-luvulla elänyt belgialaisen Nivesin luostarin abbedissa, joka oli sairaaloiden suojelija ja apu tauteja vastaan. Pyhä Olavi oli tietenkin 1030 kuollut Pohjolassa suosittu norjalainen pyhimys kuningas. Pentti taas voisi olla paitsi muunnos ruotsalaisesta Bengt nimestä myös viittaus Pyhään Benedictukseen (480-453). Benedictuksen muistopäivä 21.3 on Suomessa Pentin nimipäivä.

Viikinkiaikaisessa Ala-Satakunnassa meri oli paljon lähempänä kuin nykyään. Esimerkiksi Kokemäenjoki laski mereen nykyisessä Ulvilassa ja Pori oli tuolloin vielä merenpohjaa. Merenpinta (pdf) oli tuolloin noin 5-8 metriä nykyistä ylempänä.

Euran viikinkiaika on laajalti tunnettu. Eura oli yksi Itämeren alueen viikinkiaikaisista keskuksista. Euraan saavuttiin usein Eurajokea pitkin Karttuan koskien kautta. Toiseksi tärkein reitti mereltä Euraan kulki Kokemäenjoelta Köyliön kautta. Kolmas yhteys oli maareitti Laitilaan, Vakka-Suomen suuntaan. Eurassa suurin osa asutuksesta oli keskittynyt joen ylimpään osaan aivan Pyhäjärven lasku-uoman varteen. Uoma kulki tuolloin eri reittiä kuin nykyisin. Jokea myöten ovat saapuneet niin sotilaat kuin kauppiaatkin. Merestä jokeen ovat nousseet myös eri lohikalat. 1000 vuotta sitten myös Pyhäjärven pinta oli nykyistä selkeästi korkeammalla.



Ensimmäinen ristiretki Pyhän Henrikin sargofagissa Nousiaisissa.



Kauttuassa sijaitsee Euran muinaislinna. Se sijaitsee peltotasangolta nousevalla jyrkkäseinäisellä mäellä. Se sijaitsee Pyhä Järven rantamilla lähellä Eurajoen niskaa. Linnavuorelle oli rakennettu kivivallit, jotka ovat osin säilyneet. Vallien sisään jäi pienehkö noin 750 neliömetrin linnoitus. Suomen linnavuoret ovat pääosin kooltaan 1000-2000 neliötä ja pienin linnavuori on sekin 600 neliötä. Euran muinaislinnassa ei ollut koskaan pysyvää asutusta, vaan se oli ainoastaan vartio- ja pakopaikka. Linnoitus on ollut käytössä ainakin 700-800-luvuilla, kenties myöhemminkin.

Euran käräjämäki on Suomen tunnetuimpia ja merkittävimpiä rautakauden kalmistoja. Se sijaitsee Eurajoen itärannalla. Käräjämäki ja sen pohjoispuolinen, nyttemmin tuhoutunut Osmanmäki olivat kokonaan peltojen ympäröimiä. Käräjämäen keskeinen piirre olisi käräjäympyrä. Siellä pidetyistä käräjistä ei kuitenkaan ole tietoa. Merkittävin muinaismuisto ovatkin alueelta löydetyt runsaat ruumishaudat. Ajoitetut ruumishaudat ovat merovinki- ja viikinkiajalta eli 500-1000-luvuilta. Toinen merkittävä hauta-alue on Luistarissa, josta on löydetty hautoja keskiseltä rautakaudelta ristiretkiajalle eli 500-1200-luvuilta.

Köyliön järvessä sijainneella kirkkokarilla oli 1300-luvulla rakennettu muistokappeli. Kappelin alueelta löydetyt varhaisimmat rahat ovat Albrecht Meckenburgin ajalta. Köyliön tuhkanummella on ollut rautakautinen kalmisto, joka sijoittunee 500-1000-luvuille. Köyliön Yttilänotan ruumiskalmisto on esi-historiallisen ajan lopulta.



Elävää Euraa keskiajan kynnyksellä

Euran ja Kauttuan tienoilla (pdf) oli asuttu Viikinkiajan lopulla jo satoja vuosia. Nykyiset peltoalueet olivat kuitenkin vain osin viljelyssä ja pääosin niittyinä ja laidunmaina. Metsä oli vetäytynyt jo melko kauas pihapiiristä sekä runsaan puunkäytön että metsään liittyvien pelkojen vuoksi. Jokivarressa oli reheviä niittyjä vielä historiallisellakin ajalla, todennäköisesti jo viikinkiajallakin. On mahdollista, että suurin osa peltoviljelystä olisi edelleen ollut kaskiviljelyä. Mahdollista on sekin, että kaski- ja peltoviljely olisivat olleet rinnan käytössä. Tärkeitä elinkeinoja olivat myös karjanhoito ja kalastus.


Perniön puku oli muotia noin v. 1200.



Eurajoen jokilaaksosta tunnetaan arkkeologisten tietojen perusteella ainakin viisi tai kuusi asutuskes-kittymää, joista joen itärannan kaksi laajaa kylää katosi keskiajan kuluessa ja jäljelle jäi vain länsirannan kolme kylää. Osmanmäen-Käräjämäen sekä Lauhianmäen rikkaat kyläkalmistot ovat sulautuneet länsirannan kristillisiin kappelihautausmaihin. Haustaustavan muutosta suurempi muutos on kahden kokonaisen kylän katoaminen ja peltojen sulautuminen osaksi länsirannan talojen peltoja.

Tuhat vuotta sitten suomalainen rakentaminen oli lähinnä hirsirakentamista. Rakennukset oli tehty suurikokoisista hirsistä ja salvotettu nurkista. Nurkkasalvotut hirsitalot olivat melko pienikokoisia toisin kuin skandinaaviset suuret hallitalot, joita ei meillä tunneta. Hirsirakennetussa pihapiirissä oli todennäköisesti muutama asuinrakennus, navetta, aittoja, varastoja ja keittosuoja tai -kota. Eurassa ei ole vielä tutkittu yhtään rautakautista taloa tai pihapiiriä. Tähän on tulevaisuudessa kuitenkin ainakin Karttuan vanhan kylän ja toisaalta Käräjämäen alueilta, joissa näkyy ilmakuvissa todennäköisiä vanhoja asuinpaikkoja.

Nykyiset talot sijaitsevat moreeniharjanteiden kupeessa todennäköisesti samoilla paikoin kuin jo rautakaudella. Näin on aiemmin arveltu rautakaudellakin olleen. Raision kaivauksissa saatiin kuitenkin 1990-luvulla uutta tietoa. Tuolloin selvisi, että rakennukset sijaisivatkin rantasavikoilla. Näin on saattanut olla myös Eurassa. Peltojen jakautuminen ei ehkä vielä tuolloin ollut yhtä tärkeää kuin keskiajalla, jolloin niitä lannoitettiin karjan lannalla ja vuoroviljeltiin.

Kalmistot aikalaiskulkija tunnisti todennäköisesti jostain ulkoisesta merkistä, joka lie kauan sitten unhotunut. Eurassa ja Köyliössä uusi ruumishautaustapa omaksuttiin 600-luvulla, kun monin paikoin Suomea vainajat polttohaudattiin 1000-luvulle saakka. Ruumishautauksen esikristillisessä vaiheessa vainajat haudattiin koruineen ja tarve-esineineen. Hautaustavan ansiosta meille on säilynyt tietoa myöhäisrautakauden vaatetuksesta ja koruista. Tunnetuimpia lienee Euran emäntä, joka on euralainen viikinkiaikainen varakas nainen.

Varmaa tietoa siitä, miksi ruumishautaus omaksuttiin ensinnä juuri täällä, ei ole. Eräänä oletuksena on, että alueelle muutti muualta uutta väestöä, jotka toivat hautaustavan mukanaan. Niin kutsuttu Euran emäntä oli haudattu Luistarin hautaan numero 56. Hän oli kuollut harvinaisen vanhana, peräti 45 vuotiaana noin vuonna 1050. Nainen oli myös poikkeuksellisen pitkä, 176 cm.

Vaatetus oli arvokasta. Alusmekko oli värjätty idästä tuodulla indigolla, ei kotoisella korvikkeella morsingolla. Päällysmekko oli värjätty ensin keltaiseksi paikallisilla väriaineilla ja sitten vihreäksi indigolla. Voi arvata, että moinen värjäys oli tullut kalliiksi. Kolmivärinen lautanauha on ollut erittäin ohuesta langasta. Suorakaiteen muotoisen esiliinan harmaanvihreä oli peräisin nokkosesta. Se oli kiinnitetty vahvan punaiseksi värjätyllä lautanauhalla.

Kaulanauhan hopearahoista yksi oli englantilainen, toinen arabialainen ja muutama samarkandilainen, kaukaa idästä. Maalatut ja emaloidut lasihelmet oli tuotu itäiseltä Välimereltä. Käädyissä oli pronssiset kulkuset. Esiliinan koristeina ja rannerenkaina oli suomalaiselle ja virolaiselle aikakauden muodille tyypilliset aplikoidut pronssispiraalit. Upeassa nahkaisessa puukontupessa oli siinäkin pronssikoristelu. Puukko oli tyypillinen emännän pikkupuukko.


Linnavuoret olivat yleensä helposti puolustettavilla
paikoilla. CC-BY-2.0 by yucca2


Muinaislinnoihin ei ole suomalaisessa tutkimuksessa juuri panostettu. Niihin liittyvä tutkimus on pääosin vanhaa ja vanhentunutta. Jos mahdollista linnavuori oli kalliolle rakennettu, mutta aina kuten Eurassakaan ei ollut mahdollista. Silloin valittiin parhaiten puolustettavissa oleva mäki tai harju, joskus saarikin. Muinaislinnojen muurit sijaitsivat lähinnä helppopääsyisten rinteiden yläpäässä, eli niitä ei aina ollut joka reunalla. Muurit rakennettiin saatavilla olevasta materiaalista. Milloin käytettiin kiviä, kuten Eurassa, niitä ei muurattu, vaan ne ainoastaan ladottiin.

Suomessa rautakautinen linnoittautuminen sijoittuu lähinnä merovingiajalle 600-800-luvuille ja jatkui viikinkikaudelle saakka. Linnavuori ei saanut olla liian suuri, vaatia liikaa paikallisia voimavaroja eikä olla liian vaikea puolustaa. Linnavuoret ovat selvästi pienten paikallisten yhteisöjen rakentamia. Euran linnavuori oli tyypillinen pakolinna, sillä siellä ei ole ollut asutusta rautakaudella. On esitetty, että linnat olisivat olleet tarkoitettu puolustussotilaille ja muu väestö sekä karja olisi hajautettu pakopirtteihin metsien suojaan. Tällaisia pakopaikkoja tunnetaan myös kirjallisuudesta myöhemmiltä ajoilta.

Linnavuoret ovat todiste yhteisöllisestä järjestäytymisestä ja yhteistyöstä vaaran hetkellä. Eräissä tutkimuksissa muinaispitäjäksi on laskettu alue, jolla on linnavuoren lisäksi kalmisto, kulttikeskus ja pitäjän johtohahmojen omistuksessa ollut suurtila. Pitäjärakenne on tuskin kuitenkaan ollut vielä kovin pysyvä, vaan muuttunut aina tilanteen mukaan. Linnavuori saatettiin rakentaa myös usean asutuskeskittymän ja kylän yhteistyöllä. Myöhäisrautakaudella olivat alkaneet muodostua muinaismaakunnatkin, joita puolustettiin usean linnoituksen yhteistyöllä. Tästä on esimerkkejä erityisesti Hämeestä.


Köyliön kartanon alue

Lallin huhuttiin olleen kotoisin Köyliön kartanosta. Kartano oli keskiajalla kirkon omistuksessa ja kirkon uskotaankin ottaneen sen haltuunsa kostoksi surmatyöstä ja määränneen sen kuulumaan Turun piispoille. Kustaa Vaasan aikana maat siirtyivtä kirkolta valtiolle. Sittemmin sen ovat omistaneet de la Gardie, Kurki ja Cedercreutz-suvut. Köyliön saaren tiedetään olleen merkittävä asuinpaikka jo rautakaudella. Rälssisäterin on oletettu olleen alun alkaen pakanallinen suurtalo. Saaren pohjoisosassa on rautakautinen kalmisto. Nyky-kartanon varhaisinta vaihetta edustavat 1500-luvulta peräisin oleva muurattu kivikellari ja 1600-luvulta peräisin oleva hedelmätarha. Muu kartano on 1700-1800-luvuilta.

Saarella sijaitsevasta kalmistosta (pdf) kaivettiin 1920-luvulla esiin kuutisenkymmentä hautaa, jotka löydettiin kartanon lantalaa syvennettäessä. Tutkittu alue on kuitenkin vain osa kalmistoa, joka jää osin paikalla olevien talousrakennusten alle. Vainajat oli haudattu polttamalla, varakkaimmat pyhä asuissaan. Köyhemmillä oli haudassa useimmiten yksinkertainen solki, veitsi tai saviastia.

Suurtilallisen varusteisiin kuuluivat miekka ja keihäs, jälkimmäinen oli ehkäpä hopeoitukin. Rintaa koristi hevosenkenkäsolki. Hänen emännällään oli pellavapaidan päällä kupurasoljella kiinnitetty liivimekko (tai todennäköisemmin peplos). Päällä oli mahdollisesti pienemmällä soljella kiinnitetty villaviitta tai huivi. Esiliina oli sekin villaa ja sitä koristi pronssikierukoin koristeltu reunus. Koruina oli helminauha, riiputtimia, sormuksia ja rannerenkaita. Solkia yhdistivät lukuisat raskaat pronssiketjut. Vyössä on pronssihelainen tuppi ja puukko. Löytöjen perusteella voidaan päätellä, että naisenpuku on ollut samanlainen kuin läheisessä Eurassa.

Maatalousyhteiskunnasta kielii se, että monissa naisten haudoissa on sirppi ja miesten haudoissa viikate. Keihäs oli todennäköisesti paitsi puolustusase myös metsästysväline. Naapurien ja matkustavien kauppiaiden kanssa käytiin kauppaa esimerkiksi turkiksilla. Helminauhoissa on lasihelmien lisäksi myös hopearahoja länsimaista ja arabiasta. Paikallisen kauppiaan haudasta löydettiin vaaka, punnukset, riippulukko, sakset ja kukkaro täynnä hopearahoja.

Ilmeisesti käytössä oli jonkinlaisia sukuhautoja, sillä samassa pinossa olevien vainajien varallisuusaste pysyy lähes aina samana. Vainajalla oli joko puinen arkku tai ontoksi koverrettu puunrunko. Arkun pohjalla ja päällä oli heiniä tai talja. Parissa haudassa on miehen rinnalle särjetty juoma astia. Löydetyt haudat ovat 1000-1100-luvuilta eli ristiretkiajalta. Jotkut yksttäiset esineet voivat olla vanhempiakin eli jo 900-luvulta.

Merkittävimmät asutuskeksittymät länsirannikolla olivat toisaalta vakka-Suomessa että Kokemäenjokilaaksossa, jota pitkin käytiin kauppaa hämäläisten kanssa. Kokemäen joen suulle syntyikin eräs Suomen vanhimmista kaupungeista eli Ulvila. Köyliön seutu oli välimatkassa vakka-Suomen ja Ulvilan seudun välillä. Ohi kulki kauppatavaraa ja rikkauksia. Köyliön seudun erämetsissä oli tarjolla turkiksiakin. Köyliöstä lähti kirkkotiekin kohti Huittisia Hämeen suuntaan.

Köyliössä järvi oli asutuksen keskus. Vanhimmat hautauslöydöt ovat 600-luvun aseita Taaren talon alueelta. Ensimmäiset asukkaat lienevät asuttaneet ensin järven pohjoisrannan niillä paikkeilla, joista tie Huittisiin myöhemmin kulki. Tuhkanummella Paavolan kylässä on 850-1050 käytössä ollut suuri kalmisto, joka on siis otettu käyttöön saaren kalmistoa aiemmin. Tuhkanummella vainajat on poltettu, minkä jälkeen luut ja esineet on kätketty yksinkertaisiin maakuoppiin. Nämä yksityishaudat eroavat muuten valllalla olleesta ryhmähautauksesta.

Nils Cleven mukaan Kepolan kylässä on ollut keskiajalla Lalle niminen talo, joka autioitui 1500-luvulla. Saarikin kuului samaan kylään. Se tiedetään ainakin että Eurassa ja Köyliössä asui varakkaita suurtilallisia, jotka olivat varustautuneet ulkoisen hyökkäyksen varalta. Varakkaiden ohella alueella asui köyhempää väestöä. Esihistoriallisen ajan lopulla nämä kaksi paikkakuntaa muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden. Vasta keskiajan uusien alueiden asuttaminen katkaisee tämän yhteyden.