Jouluaaton ilta hautausmaalla

Jouluaattona muualle haudattujen
muistomerkillä Oulussa.
CC-PD-1.0 by Estormiz / Wikimedia

Suomalaisiin perinteisiin kuuluu menneiden sukupolvien muistaminen juhlapyhinä. Monet vierailevat hautausmailla sytyttämässä kynttilöitä erityisesti Jouluna.

On elon aika lyhyt kullakin. 
Siis palakaamme lieskoin leimuvin, 
tulessa kohotkaamme korkealle! 
Maa maahan jää, mut henki taivahalle.
- Eino Leino -

Jouluaaton iltana hautausmaa on kaunis näky. Kaikkialla palaa tuhansia kynttilöitä, joita omaiset ovat päivän aikana ja toisinaan jo edellispäivänä käyneet sytyttämässä haudoille. Kynttilöiden valaisemassa hautausmaassa ei ole mitään kammottavaa, vaan jotain syvästi liikuttavaa.

Vaikka suomalaiset eivät tänä päivänä ole kovin uskonnollisia, moni haluaa muistaa poisnukkuneita rakkaitaan juhlapyhinä, erityisesti pyhäin päivänä ja jouluna, sytyttämällä kynttilöitä heidän haudoilleen. Vaikka kirkkoon kuuluu tänäpäivänä vain 83 % kansasta, silti meillä saa kristilliset hautajaiset lähes jokainen. Tämä on suomalainen erikoispiirre.

Suomalaiset hautausperinteet

Kirkkomaahautaus (pdf) tuli Suomeen vasta luterilaisuuden mukana ja kaikille pakolliseksi 1700-luvulla. Ennen kirkkomaahautauksen tuloa pakolliseksi, vainajat haudattiin ympäri Suomen usein perhekalmistoihin. Kristinuskon saavuttua monet pakanalliset tavat olivat jääneet elämään, eikä kirkko ollut edes pyrkinyt kitkemään niitä.

Kuolemaan liittyi monenlaisia perinteitä ja tapoja sekä ennen ja jälkeen poismenon. Niitä on pyritty varmuuden vuoksi tarkkaan seuraamaan silloinkin, kun niihin liittyvät uskomukset olivat jo unohtuneet. Ennen kuolemaa oli tärkeä sopia riidat ja sanoa hyvästit. Lisäksi ripittäytyminen papille oli tärkeää. Kuoleman jälkeen avattiin ikkunat, jotta vainajan sielu saisi rauhassa poistua. Yleiseurooppalaiseen tapaan silmille laitettiin kolikot.

Kirkkomaahautauksen tultua pakolliseksi, jouduttiin vainajia usein tilapaishautaamaan, mikäli hautausmaa oli vaikean matkan päässä. Väliaikaishautauksesta luovuttiin kokonaan vasta 2. maailmansodan jälkeen. Yleensä hautajaiset olivat suuret pidot, joihin palkattiin ulkopuolinen pitokokki.

Suvun vainajat ovat olleet erityisesti karjalaisten parissä arvostettuja. Vainajat toimivat moraalin vartijoina ja yhteiskuntarauhan takaajina. Heiltä pyydettiin apua elämän koitoksissa ja pyrinnöissä. Usein järjestettiin erikseen muistajaisia tiettyinä aikoina kuoleman ja hautaamisen jälkeen.

Kynttilöitä kaatuneille

Kaatuneen puolison
vapaudenristi oli
julkista muistelua.

Tavan nykyiseen yleisyyteen nähden on yllättävää, että kynttilöiden polltto hautausmailla alkoi Pohjoismaissa yleistyä vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin kynttilöiden sytyttäminen sankarihaudoille tuntui tärkeältä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kynttilät olivat aikanaan arvokkaita, eikä niitä ollut maalaisyhteiskunnassa varaa tuhlattavaksi.

Ensimmäiset tiedot kynttilöiden sytyttämisestä ovat jo 1920-luvun Helsingistä, jossa niitä poltettiin 1918 sodan uhrien haudoilla. Tapa taantui sotavuosina, jolloin kynttilöistä oli pulaa, mutta yleistyi uudestaan pian sodan jälkeen. Tapa on yleinen myös Ruotsissa ja Virossa, muttei esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa.

Sodan jälkeen oli maaseudullakin tapana sytyttää kynttilöitä kaatuneiden haudoille, mutta 1960-luvulla tapa yleistyi niin, että myös muiden haudoille alettiin sytyttää kynttilöitä. Suosiotaan tapa on lisännyt vielä viime vuosinakin. Moni ei tule miettineeksi jälkien siivousta, mutta vaikka pimeässä palavat kynttilät ovat kaunis näky, niin niiden jälkeenjättämä sotku ei joulun jälkeen kaunista hautausmaita ja siivous kuuluu omaisille. Olisikin syytä vierailla haudoilla viimeistään loppiaisena. Kynttiöitä ei kannata laittaa liian lähelle hautakiveä, sillä kivi rapautuu kuumuudesta (pdf).

Poisnukkuneiden muistelulla on pitkät juuret

Kynttilöitä poltetaan meillä hautausmailla useinkin myös Pyhäinpäivänä. Pyhäinpäivän perinne on sekoittunut paljon vanhempaan Mikkelinpäivän perinteeseen, perinteisestä sadonkorjuujuhlasta. Aikanaan sadonkorjuu oli vuoden suurin juhla ja perinteinen vuodenvaihde, jolloin ennustettiin tulevaa vuotta, poltettiin tulia pahojen henkien karkottamiseksi ja muistettiin suvun vainajia.

Vainajia kutusuttiin aterialle ja saunomaan. Yöllä isäntä saatteli vainajat matkaan. Kirkko painosti kansaa siirtämään tärkeimmän juhlan jouluun ja sen myötä monet syksyiset perinteet - kuten vainajien muistelu - siirtyivät nekin joulunaikaan.

Joulusauna on vanhempi kuin kristillinen joulu.

Joulusaunaankin on ajateltu talon entisten löylymiesten eli vainajien ja haltijoiden tulevan vierailulle. Siksi joulusauna usein lämmitettiin hyvissä ajoin, jotta näilläkin olisi ollut hyvä aika siellä kylpeä. Joulusaunalla huolehdittiin osin, etteivät vainajat vihastuisi.

Jouluateria katettiin pöytään jo ennen saunomista, jotta vainajat voisivat ottaa osansa. Tämäkin lienee ollut alunperin kekriin liittynyt vainajien kestitys ja hyvittelytapa. Muutenkin kekrin runsaat tarjoamukset lienevät nykyisen jouluaterian taustalla.

Joululyhteisiin saattoi kätkeytyä paitsi jäänne viljauhrista, myös itämerensuomalaiseen muinaisuskoon liittyvä ajatus esivanhempien sielunlintujen vierailusta. Hieman samaa ajatustahan on Topeliuksen runossa varpunen jouluaamuna, josta on myöhemmin sävelletty laulu. Sukukansamme virolaisten jouluperinteeseen kuuluu samoin vainajien muistelu. Skandinaviassakin sydäntalvenjuhlintaan ovat liittyneet vainajien kulkueet.

– En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta, 
olen pieni veljesi, tulin taivahasta. 
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen, 
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.
- Zacharias Topelius, käännös K.A Waaranen - 

Kansainvälisesti tapamme muistaa poismenneitä näkyvästi on poikkeuksellinen. Toisaalta, vaikka tapa sytyttää kynttilöitä hautausmaalle onkin melko uusi, menneiden sukupolvien muistelulla juhlapäivinä on niin meillä kuin naapurien ja sukukansojen parissa pitkät perinteet.