Liinahamppu

Hamppu on viimeaikoina noussut muodikkaaksi erikoiskuiduksi. Samalla kuitenkin unohdetaan, että varsinkin karjalaiset ovat viljelleet liinaa jo tuhansien vuosien ajana. Suomessa oli oma maatiaishamppulajike ja sitä viljeltiinkin 1970-luvulle saakka. Se tuotti sekä kuitua että siemeniä pohjoisen pitkinä päivinä. Kun 1990-luvulla viljelyä yritettiin aloittaa uudelleen, siemenpankissa säilytetyt siemenet eivät kuitenkaan enää itäneet.

Hampulla on 1930-luvulta lähtien ollut huono maine, koska päihdekäyttöä korostettiin. Päihdehamppu on kuitenkin eri kasvi kuin kuitua ja siemeniä tuottava hyötyhamppu. Päihteelliset ominaisuudet ovat alunperin peräisin intianhampusta (cannabis sativa indica), kun taas hyötyhamppu on eurooppalainen hamppu (cannbis sativa sativa), jolla ei alun alkaenkaan ole ollut päihteellisiä ominaisuuksia. 1800-luvulla hamppu tunnettiinkin lähinnä erinomaisena köysien ja purjeiden raaka-aineena ja vielä 1900-luvun alussa siitä kehiteltiin vaihtoehtoista polttoainetta ja muovien raaka-ainetta.

Jotkut väittävätkin, että hampun mustamaalauksen taustalla olisivat Yhdysvaltain öljy- ja puuvillateollisuus, joiden vakava kilpailija se olisi. Myös kemianteollisuudella on ehdotettu olevan sormensa pelissä varsin vähän kemikaaleja viljelykseensä tarvitsevan hampun hyljeksimisessä. Euroopassa hampun viljely ei olekaan ollut niin suuri ongelma kuin Yhdysvalloissa, jossa myös vaarattoman hyötyhampun viljely on edelleen kielletty. Tavallisia hampputuotteita saa kuitenkin Pohjois-Amerikkaankin viedä.

Ongelma on, että tietämys hyötyhampusta on unohtunut ja hamppu mielletäänkin meillä lähinnä vaaralliseksi päihteeksi. Tavalliset kansalaiset ovat hermostuneet myös hyötyhampun viljelystä ja tehneet poliisille tarpeettomia ilmoituksia. Ongelma on, että kuituhamppu näyttää päihdehampulta, vaikkei se varsinaisesti päihdyttäviä aineita sisälläkään. Sen viljely on Euroopassakin valvottua, eli viljelystä täytyy tehdä viranomaisille ilmoitus. Luvanvaraista se ei kuitenkaan ole.

Mielestäni olisikin hyvä alkaa käyttää hyötyhampusta perinteistä suomalaista nimitystä liinaa, jonka merkitys on monilta unohtunut ja puhua mari- huanasta, kun tarkoitetaan laitonta päihdekasvia. Ongelmana on myös meillä tiedon sekoitus eli missä tietoa laillisesta hampusta halutaan levittää, sekoittuu mukaan keskusteluun helposti päihteen laillistamisen kannattajia ja asiallisetkin sivut muuttuvat poliittiseksi julistukseksi. Päihdekasvin laillistaminen ja hyötyhampun hyödyntäminen ovat kuitenkin kaksi täysin erillistä ja toisistaan riippumatonta asiaa. Liinaa on aivan liian kauan lyöty päihdekasvin huumaavuuden vuoksi.

Liina piti aina kylvää juhannusaattona.
Silloin sai siitä parhaan sadon
ja muutenkin se oli isiltä peritty tapa.
- Nilsiä. E. Horttanainen, KRK 94:707.1935

Liina on näet aivan mainio kasvi. Se ei juurikaan tarvitse tuholaistorjuntaa, eivätkä rikkaruohotkaan kasva sen varjossa. Sopivat lajikkeet tuottavat sekä hienoa, puuvillaa korvaavaa kuitua että siemeniä, joista saadaan sekä terveellistä öljyä sekä kananmunan veroista valkuaista. Siemenen valkuainen onkin parempaa kuin soijasta saatu, sillä se sisältää kaikkia ihmisen tarvitsemia valkuaisaineita, kun soijasta uupuu yksi. Siemenöljy on lähes yhtä terveellistä kuin rypsiöljy ja sisältää paljon hyödyllistä omega-3:a.

Liinan viljelyyn liittyy paljon vähemmän ongelmia kuin puuvillan viljelyyn. Puuvilla vaatii suuria lannoitemääriä ja torjunta-aine pitoisuuksia tuottaakseen hyvää satoa. Liina, kuten jo edellä mainittiin, kasvaa vähemmälläkin huomiolla, eikä kärsi tuholaisista. Luomupuuvilla onkin melko arvokasta, juuri heikommasta satoisuudesta johtuen. Liinakuituja voidaan käyttää myös paperin valmistukseen (alkuperäiset painetut raamatut oli painettu liinapaperille) ja siitä voi valmistaa jopa luonnonmukaista muovia. Se on eräs tulevaisuuden lupaus keinomateriaalien korvaajana.

Liina on kaksikotinen, eli sillä on erikseen hede- ja emikasvit. Hienointa kuitua saatiin ajoissa korjatuista hedekasveista. Näiden hede- eli koirasliinojen korjaamista kesällä kutsuttiin aiemmin koirimiseksi. Emikasvit jätettiin kasvamaan ja tuottamaan siemensatoa. Syksyllä niistä saatiin sitten karkeampaa kuitua. Alunperin kullankaivajien levikset (farkut) valmistettiin juuri indikolla värjätystä kestävästä liinakankaasta ja vasta myöhemmin materiaaliksi tuli heikompi puuvilla ja värit vaihtuivat keinoväreiksi. Vanhastaan liinaa käsiteltiin melko samalla tavoin kuin pellavaa eli sitä liotettiin ja loukutettiin sekä lopuksi harjattiin.