Hyvät itkut

[Itkuvirret ovat] kaikkein kauneimpia, syvällisimpiä ja herkimpiä kaikista kansanrunoistamme.

- Samuli Paulaharju (1916) -

Muinaisegyptiläinen itkijä. (Julkinen kuva)

Itkuvirret, joita itkijänaiset lauloivat erilaisissa tärkeissä elämäntilanteissa ovat kuuluneet monien kansojen, erityisesti itämerensuomalaisten ja slaavien perinteeseen. Itku-perinne on tunnettu monissa muissakin paikoin maailmassa ja se on lähes kaikkialta kadonnut. Surijanaiset tunnetaan niin Raamatun tarinoissa kuin antiikin kreikkalaisten parissa ja itkuja on kirjattu myös Kantelettareen. Pisimpään itkuperinne on säilynyt meillä ortodoksikarjalaisten parissa.

Suomessa perinne on elpynyt erityisesti 1990-2000-luvuilla. Tämä on kansainvälisestikin ainutlaatuista. Ainoastaan Uuden Seelannin polynesialaisperäinen alkuperäisväestö maorit ovat suomalaisten lisäksi pyrkineet elvyttämään vastaavaa perinnettään. Siellä kuitenkin kyse on enemmän kulttuurifestivaalitoimmasta, kun meillä itkuperinteen elvyttämiseen osallistuvat tavalliset keskiluokkaiset ihmiset.

Moderni itku on paljolti itsehoitoa, vaikka osa itkijöistä esittääkin itkujaan myös julkisesti. Amerikkalainen itkuvirsiperinteistä kiinnostunut tutkija James Wilce onkin pohtinut onko suomalaisessa kansanluonteessa jotain, mikä tekee itkemisestä erityisen lohdullista. Ääneen itkeminen auttaa käsittelemään tunteita, eikä itku jää vain ihmisen sisälle.

Sukukeskeinen kuolema



Suomalaisen itkuvirsiperineet juuret ovat vahvasti esikristillisessä uskomusmaailmassa. Taustalla on esi-isien läheisyyteen liittyvät uskomukset ja tietäjälaitos. Vainajien uskottiin valvovan kotikontujaan kuolemansakin jälkeen. Maan katsottiin kuuluvan esi-isille ja heille annettiinkin osa sen ensituotosta. Yhteiskunta oli pitkään vahvasti sukusidonnainen. Karjalassa oli kullakin suvulla aiemmin omat sukukalmistonsa ja myöhemmin kylien yhteiset hautausmaat oli jaettu kunkin suvun alueisiin, joille sen jäsenet oli haudattu (Siikala: Suomalainen shamanismi). Kristillisen kirkon otettua haltuun hiidet (pyhät paikat) vainajien muistamisperinne siirtyi sen piiriin ja sai kristillisiä selityksiä.



Perheellä oli tärkeä asema
itäkarjalaisessa kulttuurissa

Vielä 1900-luvun alussa Karjalassa oli tapana viettää vainajan muistoksi useampipäiväisiä valvojaisia, joissa syötiin ja laulettiin. Joskus valvojaisiin osallistuivat papitkin. Valvojaisissa vainajaa valmisteltiin hautaamista varten. Jo 1900-luvun alussa itkijöitä oli suhteellisen vähän ja ellei heitä ollut paikalla, ääneenitku korvattiin yhteisellä virrellä. Itäisemmässä karjalassa itkuperinne eli läntisiä osia vahvemmin. Esikristilliset ja kristilliset vainajakäsitykset sekoittuivat niin, että vaikka vainajien oletettiin palaavan, heidän paluutaan ja kummitteluaan myös pelättiin.

Myöhemmin hautausmailla järjesttiin vainajien muistelupäiviä ja sitä varten oli olemassa oma jumalanpalveluksensakin, vainajien muistelupalvelus. Pappeja oli kuitenkin vähän ja sitä vietettiin melko harvoin. Läksiäisiä vietettiin noin 40 päivää tai 6 viikkoa kuoleman jälkeen ja tuolloin vainajan uskottiin palaavan linnun hahmossa enkelien saattelemana. Toinen tärkeä juhla oli kuolinpäivän vuosipäivä. Vainajia kutsuttiin mukaan muistajaisiin.

Itkuvirsiperinteestä

Ääneen itkeminen ovat eri kulttuurien piireissä auttaneet käsittelemään kuoleman, menetyksen ja siirtymän kokemuksia. Rituaaliseen itkemiseen on kuulunut erilaisia eleitä ja huutoja. Erityisen pitkään perinne on säilynyt juuri itäisen Euroopan ortodoksisilla alueilla. Itkeminen on liittynyt erityisesti kuolemaan, mutta myös häihin liittyviin siirtymiin ja miesten sotaanlähtöön. Kaikki itkut eivät liittyneet suurin tapahtumiin, vaan niin sanotuissa arki-itkuissa naiset ilmaisivat jokapäiväisen elämänsä huolia.



Hugo Simberg: Kuolemanpuutarha

Luterilaisen kirkon uskotaan kitkeneen itkemisperinteen ja korvanneen sen virsillä. Venäjällä ortodoksinen kirkko on pyrkinyt rajoittamaan itkemistä ja toisinaan jopa kieltänyt sen kokonaan. Liiallisen itkemisen kieltämisen taustalla on ortodoksinen ajatus hautajaisista iloisina ylösnousemusjuhlina surujuhlien sijasta. Perinteisiä itkuja on  pyritty korvaamaan kristillisillä itkuvirsillä.

Lähes kaikissa tunnetuissa perinteissä nimenomaan naiset toimivat itkijöinä. Vanhoilla naisilla on ollut tärkeä tehtävä perinteiden välittäjinä, mikä teki heistä keskeisiä siirtymäriiteissä kuten hautajaisissa ja häissä. Vanhat naiset tiesivät niin salaiset kuin julkisetkin toimitukset, jotka kuuluivat kuhunkin riittiin. Karjalassa kuolemaan liittyvät käytännönjärjestelyt kuuluivat miehille ja siihen liittyvät perinteiset riitit naisille.

Vanhat naiset olivat luoneet kuolemaan liittyvän perinteen ja toimivat sen asiantuntijoina. Taustalla oli myös naisten keskeinen rooli syntymässä, jonka vastakohtana kuolema koettiin. Karjalassa itkuvirsiperinne on koettu pyhäksi. Ääneen itkemistä ei ole Karjalassa koskaan sekoitettu laulamiseen. Itkeminen oli yleensä vaistomaista ja improvisoitua, mutta toisaalta seurasi tiettyjä perinteisä sävelkulkuja ja teemoja. He eräällä tavalla puhuivat itkujen runokieltä. Toisin kuin alunperin vähätellen ajateltiin, ei aito itku ole tahaton primitiivireaktio, vaan itkuvirren esittämisen varsinainen tarkoitus (pdf), jolla tavoitellaan tunteiden purkautumista.


Itkuja nimitettiin toisinaan virsiksi ja niillä on katsottu olevan rukouksellisia ulottuvuuksia. Kirkko ei ole tätä osannut ottaa huomioon, vaan on nähnyt ne vain pohjattoman surun ilmauksina. Itkijät tiedostivat, että heidän itkuillaan oli erilaisia tehtäviä ja ulottuvuuksia. Itkijä toimi eräänlaisena sielun tuonelaan johdattajana ja itkeminen oli tapa pysyä yhteydessä poisnukkuneisiin. Itkemisen uskottiin estävän tuonelan koiria puremasta. Usko tuonelankoiriin oli esi-kristillistä perua. Ääneen itkemisessä yhdistyi rukous, yhteydenpito vainajiin ja heidän avuksi huutamisensa.

Ääneen itkijät rukoilivat omalla tavallaan ja kielellään, mitä ei kuitenkaan ymmärretty kirkollisissa piireissä. Islamilaisissa yhteiskunnissa on ollut samantapaista vaikeutta ymmärtää itkijäperinnettä ja se on siellä rinnastettu ammattina jopa varkauteen ja prostitutioon. Joissain paikoin ammatillista suremista on pidetty tekopyhyytenä kuten 1700-luvun ranskalaisen suhtautumisessa afrikkalaiseen tapaan palkata surijoita. 



Joutsenta esittävä kalliopiirros
Äänisjärveltä.



Karjalassa itkemisestä tuli ammattimaista ja palkattua vasta perinteen katoamisvaiheessa (pdf). Sitä ennen se oli kuulunut jokaisen naisen taitoihin, joita käytettiin yhteisön hyväksi ja ylläpitämiseksi. Itkemisen taito perustui täällä siihen, ettei hyvä itkijä koskaan teeskennellyt surua, vaan antautui oman surunsa vietäväksi ja kykeni asettumaan toisten asemaan.

Itkemisessä on nähtävissä jopa tietäjälaitokseen ja samanismiin liittyviä taitoja, kun itkijä siirtyy arkitilasta suremisen tilaan, joka voimakkaine tunteineen muistuttaa etäisesti transsia. Moni itkijä olikin loitsutaitoinen. Shamanististen tietäjälaulujen tavoin itkut noudattavat perinteisiä kaavoja ja toistavat myyttisiä teemoja ja uudistavat uskomus-perinnettä. Sekä loitsut että itkut käyttivät myös yhteisiä keinoja ja olivat tärkeässä osassa ongelman kohtaamisessa.

Yhteydenpito vainajiin ei ollut yksisuuntaista, vaan nämä viestivät takaisin unien kautta ja niistä kerrottiinkin myös muille. Viestin viejinä pidettiin myös lintuja ja perhosia. Lintujen, erityisesti Joutsenten tappamiskiellon taustalla lienee ajatus siitä, että kuolleet sukulaiset palasivat tervehtimään eläviä lintujen muodossa. Linnut liittyivät karjalaiseen sielukäsitykseen, jossa ruumis ja sielu kuuluivat kiinteästi yhteen.

Vesilinnuilla oli myös keskeinen osa ugrilaisessa ja erityisesti itämeren-suomalaisessa muinaisuskossa ja perinteessä, joissa niitä pidettiin usein pyhinä. Lintujen merkitys näkyi myös taivaankannen linnunrata-nimityksessä. Karjalaisia on joskus jopa kutsuttu vesilintukansaksi. Kalevalan mukaan Lemminkäisen piti kuolla, koska hän oli yrittänyt pyydystää joutsenen. Perinteisillä tietäjillä oli myöskin mahdollista eläinhahmossa vierailla Tuonelassa.